6. syyskuuta 2015

Siinä voisi olla minun lapseni

Kuva/photo: http://morguefile.com/
Monien muiden tapaan minäkin näin sen kuvan ja järkytyin. Kuva säväytti. Kouraisi syvältä. Olen tällä viikolla monesti miettinyt, mikä kuvassa on kauheinta.

Siinä voisi olla minun lapseni.

Niin moni meistä varmaan ajatteli. Kun ensin näki kuvan nauravasta pojasta nallensa kanssa ja seuraavaksi vahankalpean, elottoman lapsenruumiin, tajusi kouriintuntuvasti, että pakolaiset ovat samanlaisia ihmisiä kuin me. Kuvan poika oli ihan samanlainen pikkupoika kuin tuo omani, tai naapurin poika, tai lasteni kaverit.

On kauheaa, jos vasta järkyttävä kuva saa meidät tajuamaan, että pakolaiset, turvapaikanhakijat - ulkomaalaiset yleensä - ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Ihmisiä, joilla on paljon enemmän yhteistä meidän kanssamme kuin eroavaisuuksia.

Tuntuu, että vasta yksi kuva sai meidät liikkeelle auttamaan muukalaisia. Tietenkin mahtavaa, että sai. Itse olen kuitenkin miettinyt, mitä sen jälkeen. Jonain päivänä, kun kriisi on ohi, osa heistä on edelleen täällä, juurtunut tänne.

Kuva/photo: http://morguefile.com/
Kävin pari vuotta sitten SPR:n ystäväkurssin, jonka kautta päädyin vapaaehtoistyöhön vanhusten hoitokotiin. Lähdin kurssille, koska aloin inhota itseäni ja sitä, kuinka sosiaalisesti ahdasta elämää elin. Elin todellisessa kuplassa - vietin aikaani suunnilleen samanikäisten, samaaa yhteiskuntaluokkaa ja koulutustaustaa edustavien ihmisten kanssa.

Kurssilla vieressäni istui maahanmuuttaja. Ihan hämmästyin, kuinka fiksuja ajatuksia hän esitti pienryhmäkeskusteluissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun juttelin maahanmuuttajan kanssa. Ajatelkaa, ensimmäinen.

Olen kasvanut maalaiskaupungissa ja asun nykyäänkin paikassa, jossa ei juurikaan ole muita kuin kantasuomalaisia.

Ainoat erilaiset lapset meidän kylän päiväkodissakin on adoptoitu muualta. Muistan, kuinka huvikseni kerran kyselin 3-vuotiaalta Hipulta, onko hänen mielestään samassa ryhmässä oleva, Kiinasta kotoisin oleva tyttö jotenkin erilainen. Tyttö mietti ja mietti ja vastasi lopulta: "Joo. Sillä on vähemmän brätzejä kuin meillä muilla."

Minusta tytön kommentti on loistava esimerkki siitä, kuinka suvaitsevaisia lapset ovat. Ennakkoluulot ja vierauden tunteet kehittyvät vasta myöhemmin - päiväkodin hiekkalaatikolla vielä ymmärretään, että ihonväristä tai taustasta riippumatta meissä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia.

Kuva/photo: http://morguefile.com/


Monien muiden tapaan minäkin haluan jotenkin kantaa korteni kekoon ja auttaa tässä kriisissä, ainakin rahaa lahjoittamalla, jos ei muuta. Esimerkiksi Ladyn blogiin on hienosti koottu eri tahoja, joiden kautta voi auttaa.

Sen lisäksi juttelimme Hipun kanssa, että jossain vaiheessa voisimme hankkiutua SPR:n kautta ystäväksi maahanmuuttajalle. Sitäkin tapaa auttaa kannattaa harkita! Kun akuutti hätä on ohi, voi arki uudessa maassa olla maahanmuuttajalle raskasta, ainakin ilman ystäviä.

Mikä on sinun tapasi auttaa pakolaisia?
-----
The refugee crisis and the famous, sad photo of the Syrian little boy washed up on beach has raised many kinds of thoughts in my mind. Like many others I want to help. Now while the crises is acute we'll probably donate money. But we discussed with my 11 year old daughter that later on we'll probably start volunteer work with refugees, the friendship work organised by the Finnish Red Cross.
Have you already found your way to help?

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Google+


6 kommenttia:

  1. Juuri noin - siinä voisi olla minun lapseni. Kenen tahansa lapsi.
    Pyrkimässä jonnekin - turvaan. Ja jos he tänne asti pääsevat, annetaan se turva.
    SPR:n ystävätoiminta on todellakin hieno tapa auttaa sitten, kun akuutein kriisi on ohi.
    Tosin tämä akuuttikin vaihe tulee kestämään pitkään - ja siihenkin on varauduttava, miten toimia, kun alkaa tulla kielteisiä oleskelulupapäätöksiä esim. juuri sille lapsiperheen äidille, jonka kanssa ehdimme jo ystävystyä. Voi kunpa ihmiset pystyisivät elämään rauhassa kotonaan. Mutta kun ei, niin tehdään heille se uusi, turvallinen kotin tänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Lady, sekä erityisesti tuosta omasta postauksestasi! Se inspiroi minuakin avaamaan sanaisen arkkuni tästä aiheesta.

      Poista
  2. Nyt olemme lahjoittaneet vaatteita ja pelejä. Rahaa emme pysty lahjoittamaan, mutta meillä on paljon muuta, mistä voimme hyvin luopua. On upeaa lukea miten ihmiset osallistuvat ja auttavat. Se olisi voinut olla oma lapsi, kamala ajatus :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että olette löytäneet käytännöllisen tavan auttaa juuri nyt. Eikö ole ihana ajatus että se, mikä teille on tarpeetonta, voi olla jollekin toiselle korvaamaton apu!

      Poista
  3. Se kuva järkytti todella. Sain ensin suojareaktion ja kauhistelin miten sellaista voi jakaa. Mutta tietenkin pitää jakaa, että ihmiset ymmärtävät todellisen hädän.
    Lapset ottavat jokaisen ihmisen vastaan yhtä arvokkaana. Aikuisten asenteista lastenkin ajatukset sitten ajan myötä värittyvät. Juuri niin se menee.
    Ihailen sinua, kun olet herännyt toimintaan ja antanut aikaasi tuollaiselle SPR:n toiminnalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi <3 Samanlaiset ensifiilikset minullekin tuli kuvasta.
      Ei meidän osallistumisemme ystäväpalveluun mitään erityisen ihmeellistä ole. Toimin SPR:n vapaaehtoisena viime vuonna, jolloin kävimme kerran tai pari paikallisessa hoivakodissa tunnin verran juttelemassa asukkaiden kanssa. Usein otin lapset mukaan. Se oli mitättömän pieni osa omasta ajastani mutta heille iso asia. Ajattelimme aloittaa toiminnan uudestaan loppuvuonna, kun lopetan toisen vapaaehtoistyöni Diakonissalaitoksen Amigo-mentorointiohjelmassa. Jätin ystävätoiminnan tauolla Amigo-ohjelman vuoksi, sillä kaikkeen ei aika riitä.

      Poista

Kiitos, kun jaoit ajatuksesi!