24. maaliskuuta 2015

Onnellinen vai jämähtänyt? Onko edessä uudet ruuhkavuodet?

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Tajusin hiljattain, kuinka onnellinen juuri nyt olen. Ihmismieli on hassu, sillä yhtä aikaa pohdin, onko tässä seesteisessä olotilassa jotain vikaa.

Olen perusterve. Perheeni ja läheiseni ovat terveitä. Meillä on toisemme, työtä ja koti. Jo aikaisemmin havahduin siihen, kuinka monesta perusasiasta voin olla kiitollinen, eivätkä ne ole muuttuneet miksikään.

Mieleni ei heti alkanut maalailla mörköjä seinille, eli menettämisen pelko ei ollut se, joka minua alkoi vaivata. Sen sijaan tajusin, kuinka vakaa tilanteeni on ollut jo pitkään.

Nuorena päätin, etten koskaan aio jämähtää. Jämähtäminen tarkoitti minulle muuttumattomuutta ja pysähtyneisyyttä: tilannetta jossa teen samoja asioita vuodesta toiseen, ja päivät ja vuodet vierivät ohi puuduttavasti toistensa kaltaisina.

Opiskeluaikoina ja myöhemminkin, aina lasten syntymään asti, elämä oli vauhdikasta. Vaihdoin asuinpaikkaa ja asuntoa vilkkaasti. Tapanani oli vitsailla, että kannattaa muuttaa niin usein, ettei tarvitse koskaan pestä asuntonsa ikkunoita. (No, edelleenkään emme ole mitään supersiivoojia, mutta kyllä minä näiden vuosien varrella olen todistettavasti pessyt kotimme ikkunat jo useamman kerran. Tai ainakin siivoojat ovat pesseet…)

Elämä alkoi tasaantua ja vakiintua, kun aloin odottaa vauvaa. Koimme että turvallinen, pysyvä ympäristö on hyväksi lapsen kehitykselle.

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme nyt seitsemän vuotta, enkä haluaisi asua missään muualla. Vaikka olemme muualta muuttaneita, voin sanoa että rakastan kotiamme ja lähiseutuja. Kierrän monta kertaa viikossa saman pikkulenkin lähimetsässä, jossa näpsin kuvia samasta pienestä metsälammesta, koska se on mielestäni maailman kaunein paikka. Myös pihamme vieressä avautuva peltomaisema on niin idyllinen, että siinä sielu lepää hektisen työpäivän jälkeen. Jos kuolemani jälkeen minut tuhkataan, haluaisin että tuhkat ripoteltaisiin joko tuonne pellolle tai metsälampeen. (No niin, menipä jutut hilpeäksi, sori.)

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Olen ollut nykyisessä työpaikassani pian kolme vuotta. Minulla on ollut hyvin samantyyppinen positio reilut viisi vuotta, vaihdoin vain välissä firmaa. Yleensä tässä vaiheessa olen jo leipiintynyt työhöni ja alkanut vilkuilla, josko ruoho olisi jossain muualla vihreämpää, mutta juuri nyt minulla ei olekaan kiire vaihtaa. Nykyisessä työssäni on valtavasti vapautta mutta selkeät tavoitteet ja kun työskentelen niiden eteen, koen että vastuualueeni ja koko organisaatio menevät eteenpäin. Olen myös saanut uutta vastuuta sopivassa tahdissa. Epämukavuusalueelle ei ole tarvinnut harpata, mutta mukavuusalue on pienin askelin laajentunut jatkuvasti.

Jos ei halua vaihtaa kotia tai työtä, moni vaihtaa kumppania. Tänä vuonna tulee 20 vuotta siitä, kun aloimme seurustella Maailman Parhaan Miehen kanssa. Nykyään yhdessäolo on jo yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Vuosiimme on mahtunut ylä- ja alamäkiä, mutta matkan varrella olen vakuuttunut ainakin siitä, että kumppani ei välttämättä vaihtamalla parane.

Jos suhteessa on haasteita, kannattaa mielestäni vilkaista myös peiliin. Sanotaan että parisuhteessa ihminen pyrkii ratkaisemaan ensisijaisesti omia selvittämättömiä ongelmiaan kumppaninsa kanssa. Oma puoliso-parkani on joutunut olemaan aikamoinen harjoituskappale – ihme, että olemme vielä tässä. Ristituulessa ja aallokossa välillemme on kuitenkin kehittynyt jotain ainutlaatuisen arvokasta: olemme myös hyviä ystäviä. Eikä parhaasta ystävästään kukaan halua erota.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Luulen, että elän nyt onnellista suvantovaihetta, josta kannattaisi vain nauttia sen suuremmin märehtimättä. Näin ajattelin, kun kävimme viikonloppuna synnyinseudullani kaukaisen sukulaisen hautajaisissa.

Tuli mieleen Eila Kivikk'ahon runo nimeltä Muuan isämeitä, jossa rukouksen lailla sanotaan:

Anna meille – tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.


Meidän molempien vanhemmat ovat vielä hyvässä kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti. Näillä mummolareissuilla on aina ihanaa seurata, kuinka he jaksavat vielä nauttia lastenlastensa seurasta ja elävät täyttä elämää.

Jossain vaiheessa edessä ovat kuitenkin vuodet, jolloin he kenties eivät enää pärjää samalla tavoin kuin ennen. Silloin edessämme ovat toisenlaiset ruuhkavuodet, jolloin lasten on aika huolehtia vanhemmistaan.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Mitä sitten, jos vanhempien arki ei enää suju ja me asumme satojen kilometrien eli tuntien matkan päässä heistä? Arjen avuksi meistä ei ole. Kuinka usein pääsemme tervehtimään heitä?

Oletko sinä onnellinen? Vai jämähtänyt? Asutko lähellä vanhempiasi? Miten olet ratkaissut nämä uudet ruuhkavuodet, jotka monilla meistä on edessä vanhempien ikääntyessä?

P.S. Onnellisuutta on liikkeellä: sitä pohtivat hiljattain blogeissaan myös Heli, Demi ja Susanna - käykääpä lukemassa!

P.S.2 Kuvat eivät liity mihinkään, ovatpahan vain talven mittaan napsittuja luontokuvia, jotka ovat jääneet julkaisematta.


-----
Recently I’ve often been thinking about happiness. I feel extremely happy at the moment. I have a family, a home and a fulfilling job. My loved ones and myself are all in a good condition.
Everything’s so well that I started wondering can it really be alright. If I was younger I’d say that my life is so stable that I've been stuck.
However, I think that at the moment I should just seize the moment and enjoy life. Sometime sooner or later our parents will get older. Who will be there to help them when we live hundreds of kilometers away from them?
Have you solved this problem? How?


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

22 kommenttia:

  1. Huikean kauniita kuvia ja hyvä teksti. Minä olen onnellinen tällä hetkellä. Jämähtänyt en ole tehtyäni vuosi sitten ison päätöksen työasioitteni suhteen. Huomaan, että itse olen tehnyt isoja päätöksiä elämässäni noin 6-7 vuoden välein. Silloin olen opiskellut lisää, vaihtanut työpaikkaa tai etsinyt jotain muuta uutta elämääni.

    Meillä asuvat vanhemmat kauempana ja minun isäni on jo kuollut. Isäni sairastaminen kuormitti vuosia tosi paljon, jatkuvasti oli pieni pelkotila milloin tulee se puhelu, että hän on kuollut. Ja sitten se kolmisen vuotta sitten tuli. Appivanhempien suhteen emme tunne suurta velvollisuutta auttaa heitä, he eivät ole millään tavoin auttaneet meitä ja elämme henkisesti aika etäällä heistä. Oman äitini toivon pysyvän terveenä vuosia eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenristasi! Jännä tuo 7 vuoden sykli muutosten suhteen, itsekin olen huomannut sen ja tuntuu että moni muukin... Toivottavasti tosiaan äitisi pysyy terveenä vielä vuosia! Samaa toivon toki omien vanhempieni suhteen,

      Poista
  2. Tunnistan tuota sun ajatusmaailmaa! Myös mulla on sellainen oli että vitsit näin on kyllä tosi hyvä, just tässä ja just näiden tyyppien kanssa. Toki mä hötkyilen kouluhaaveiden kanssa mutta se johtuu siitä että mun opintoihin tuli aikanaan katkos koska tuli lapsia. Eli se polku ei missään vaiheessa päättynyt vaan on ollut kesken kaiken aikaa. Mutta moni muu iso juttu elämässä tuntuu just tuolta miten kuvailit; ei tarvitse enää hötkyillä! Ja se on aika kiva tunne se. Hötkyily syö kamalasti energiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Jotain hyviä puolia tosiaan tässä, kun vuosia kertyy =) Osaa olla myös paikoillaan.

      Poista
  3. Upeita kuvia. Näkee selvästi, että sä osaat nauttia elämän pienistä asioista. Sä näet sen pienen lammen joka päivä yhtä kauniina paikkana. Niin kuin yleensä pitääkin nähdä ne arjen pienet asiat kauniina päivästä toiseen ;)

    VastaaPoista
  4. Heh, noiden määritelmien mukaisesti minä taidan olla megajämähtänyt. Miehen kanssa ekoista treffeistä tulee tänä vuonna 20v, samalla työnantajalla tuli täyteen 19v ja tässä asunnossakin olemme asuneet niin pitkään että olemme menneet laskuissa sekaisin (12 tai 13 vuotta) :D

    Tällä hetkellä en tunne oloani silti yhtään jämähtäneeksi. Kaikenlaista tapahtuu kuitenkin jatkuvalla syötöllä ja nyt vietetään ehkä niitä lapsiperheen parhaita vuosia koululaisten kanssa, jotka eivät vaadi kokoajan hoitotoimenpiteitä ja jotka vielä nauttivat vanhempiensa seurasta. Tällä hetkellä en edes kaipaa mitään elämän perusrakenteita mullistavaa. Kiva olisi harrastella perheen kanssa ja yksin, vähän matkailla ja pienesti kehittää itseään.

    Silloin ennen 40v päiviä, kyllä joskus huomasin pohtivani, että tapahtuuko minulle enää elämässäni mitään suurempaa vai meneekö elämä tästä eteenpäin vain tasaista rataa, jos ei mitään pahaa tapahdu. Pohdinta ei ollut silloin aina kovinkaan positiivista vaan välillä sellaista negatiivista "kaikki vaihtelu ja mielenkiintoiset jutut elämässäni ovat ohitse". Noh, näin ei vielä onneksi ollut.

    Minulla omat vanhemmat ovat jo iäkkäitä ja huonokuntoisia. Äidilläni on muistisairaus enkä ole vielä juuri uskaltanut ajatella, että miten hänen elämänsä tulevaisuudessa järjestyy, kun isäni ei pysty häntä enää huoltamaan. Onneksi he asuvat aika lähellä. Siitä huolimatta mietin melkein viikottain, että pitäisi viettää enemmän aikaa heidän kanssaan, mutta vuorokausi on niin rajallinen. Appivanhempieni eläköitymistä odotimme kovasti, molemmilla oli vaativa työ ja etenkin viime vuosina anoppi rasittui työkuormastaan kohtuuttomasti. Vihdoin he ehtisivät rentoutumaan, oleilemaan ja viettämään aikaa lastenlastensakin kanssa. Valitettavasti heidän eläkepäivänsä alkoivat sairastellen. Kyllä tässä pahasti näyttää siltä, että suoraan lastenhoidosta siirrytään ikääntyneitten vanhempien auttajiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit ajatuksesi kanssamme <3 Minusta kuulostaa siltä, et todellakaan ole jämähtänyt vaan osaat nauttia tästä hetkestä! Toivon kovasti, että läheisesi pärjäisivät arjessa vielä pitkään omatoimisesti.

      Poista
  5. Hieno teksti täynnä tuttuja ajatuksia. Minä olen jämähtänyt. En aio muuttaa enkä todellakaan vaihtaa miestä. Työasiatkin ovat kunnossa.
    Nyt kun juuri palasin lomalta etelän lämmöstä, haaveilen, että eläkeiässä pääsen repäisemään ja muuttamaan aina puoleksi vuodeksi Välimerelle. Ehkä sillä ajatuksella jaksaa olla onnellinen jämähtänyt seuraavat 30 vuotta :D.
    Tuo onkin kinkkinen asia, kun ikääntyvät vanhemmat ovat kaukana. Minulla on sama pelko, että omista vanhemmista huolehtimisesta tulee vielä joskus hankalaa. Onneksi asia ei ole ajankohtainen vielä nyt, kun omat lapset ovat pieniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Tuo on tuttu haave - joka lokakuussa minäkin alan jo haaveilla eläkepäivistä, jotka mieluusti viettäisin jossain aivan muualla kuin loska-Suomessa...

      Poista
  6. Hello,
    What a great shots!!
    So wonderful that first picture with beautiful colors and the reflection of the sun. Well done!!

    Many greetings,
    Marco

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Many thanks for your kind words! This comment was a truly pleasant surprise :) Have a great Easter time! Best regards from Aino

      Poista
  7. Tosi hyvä teksti! Musta se on hienoa, jos osaa olla onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä itsellä jo on. Mä yritän etsiä tasapainoa sen ja unelmien tavoittelun välillä. Toimintaterapiaan hakiessa psykologi arvioi, että olen ihminen, joka ahdistuu kuin lintu häkissä, jos elämässä kaikki on liian ennakoitavaa. Se on tasan niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Mäkin aikoinaan aina ihmettelin tuota ennakoitavuuden ihanuutta. Mielestäni oli jotenkin säälittävää, että monet ihmiset esim. matkustaa joka kesä lomallaan samalle mökille tekemään samoja asioita. Viime vuosina olen hieman alkanut ymmärtää sitä. Mieluisissa rutiineissa yritetään palata uudestaan ja uudestaan onnellisiin muistoihin, elää ne uusiksi.
      Mutta toki ennakoitavuuden sietäminen voi olla myös temperamenttikysymys. Nostan sulle hattua kun jaksat niin hienosti nykyisessä elämäntilanteessasi - pienten lastenhan kanssa kun elämän nimen omaan pitäisi olla ennalta-arvattavaa.

      Poista
  8. Upea pohdinta elämäntilanteesta ja mielessä pyörivistä kysymyksista! Ja ihania kuvia:)

    VastaaPoista
  9. Samaa suvantoa ja onnea täälläkin eletään.:) Suhde miehen kanssa tuntuu paranevan vuosi vuodelta ja juuri nyt tuntuu yleensä parhaalta. En siis valita.:)

    Omat vanhempani muuttivat Kainuuseen, synnyinseuduilleen, eläkkeelle jäätyään. Yksi veljistäni asuu lähellä, ja luotan siihen, että hän kantaa enemmän vastuuta lähellä asuessaa, kun vanhempani tarvitsevat apua. Anoppini kuoli viisi vuotta sitten, ja appiukkoni, jolla on alzheimer, on ollut hoitokodissa nyt neljä vuotta. Paha on katsella sitäkin vierestä, kun ihminen menettää persoonansa sairaudelle. Appiukkoni on hävittänyt myös sanat, joten hän ei pysty enää puhumaan. Jotenkin sitä toivoisi, että saisi lähteä saappaat jalassa, sitten joskus. No, kylläpä mäkin menin synkäksi!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Taina. Voimia sinulle <3- ei varmasti ole helppoa kulkea läheisen rinnalla, jos sairaus muuttaa kokonaan persoonaa.

      Poista
  10. Syvällisiä pohdintoja - kiitos että jaoit ajatuksiasi!
    Itse koen juuri nyt olevani onnellinen; olen hienossa ihmissuhteessa mieheni kanssa, oman toiminimen pyörittäminen on tällä hetkellä hyvällä mallilla, uskaltauduin autonrattiin piiiiiitkän tauon jälkeen, äitini, joka on jo vanha ja sairas, asuu omassa kodissaan naapurissa ja voin häntä auttaa päivittäin jos tarpeen... Itse yritän aktiivisesti suhtautua asioihin positiivisella asenteella - tämä vaatii vielä harjoitusta, mutta joka päivä se on hieman helpomaa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Pia <3 Minulla on tuo sama harjoitus koko ajan työn alla =) Vime kädessä maailma on kuitenkin sellainen, millaisena sen näemme...

      Poista
  11. Minä olen vielä siinä "ei saa jämähtää" -vaiheessa. Uskon ja toivon kuitenkin, että vielä joku päivä löydän oman paikkani tässä maailmassa. Eli koen, että tämä on hyvä, tässä minua tarvitaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen edelleen aina välillä tuossa "ei saa jämähtää" -vaiheessa, se vaihtelee päivästä riippuen. Nämä olotilat eivät nimittäin ole pysyviä missään elämänvaiheessa ;)

      Poista

Kiitos, kun jaoit ajatuksesi!