23. helmikuuta 2015

Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki ihan hyvin!


Tällainen kuva parkuvasta pikkulapsesta symboloi yhtä vanhemmuuden osa-aluetta, jossa on itselläni eniten oppimista: lapsen tarvitsevuuden, heikkouden ja avuttomuuden hyväksymistä. Ensireaktio kuvasta minulla on ajatus: "Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki hyvin!"

Olen huomannut, että aikuiset suhtautuvat vauvan itkuun eri tavoin. Minua lasteni itku stressasi valtavasti. Koin sen häiritsevämpänä kuin joku muu, suorastaan hävettävänä. Siinä missä itse häpeilin pienokaiseni ahdistavaa rääkymistä, joku toinen saattoi kuitata sen pienenä kitinänä. Tämä alitajuinen asenne-ero saattaa vaikuttaa myös tulkintoihini vauvavuosien muistoista.

Omasta mielestäni molemmat lapseni olivat aika vaativia vauvoja. Tuntui että kumpikaan ei ollut kovinkaan kauaa tyytyväinen vaan koko ajan jotain vailla. Muistojeni mukaan molemmat enimmäkseen itkivät ensimmäiset puoli vuotta. Tällainen tietenkin herätti epäilyksiä omasta kyvystäni vanhemmuuteen. Löysin itseni usein pohtimasta, miksi en saa pidettyä vauvaani tyytyväisenä? Hoidanko lasta jotenkin väärin?

Näin jäkikäteen analysoiden voi olla, että meidän tenavat ulisivat enimmäkseen väsymystään. Molemmat nukkuivat sen ensimmäiset puoli vuotta yöt ja päivät vain parin kolmen tunnin pätkissä ja näin ollen olivat varmaan yliväsyneitä suurimman osan valveillaoloajastaan, kuten minäkin. Nälkäisiä lapsukaiset eivät olleet, minä kun imetin vauvaa joka itkuun, erityisesti esikoista, joka ei huolinut tuttia. Hänellä todennäköisesti olikin usein myös maha sekaisin, kun ruoansulatus kävi kovilla kierroksilla.

Joskus lapsemme olivat varmaan myös kyllästyneitä, heillä oli yksinkertaisesti tylsää. Molemmilla oli, ja on edelleen, aika lyhyt pinna ja voimakas tahto, eivätkä he arastele ilmoittaa mitä tahtovat - tarvittaessa äänekkäästikin. Vauvana tällainen luonteenlaatu ilmeni voimallisena älinänä.

Tässä tullaan minun heikkoon kohtaani. Välillä jo vauva-aikana ärsytti ja edelleen ärsyttää lapsen "turha marina". Jos maha on täynnä ruokaa, aika otollinen unelle, on lämmin ja kuiva ja kaikki on periaatteessa hyvin, koin vaikeaksi sietää lapsen "turhaa" kitinää. Edelleen Hessu, joka on vielä pieni (vasta ekaluokkalainen) kitisee mielestäni tyhjästä, esimerkiksi jos hänellä on tylsää, ei ole mieluista tekemistä tai hän ei muuten vain saa tahtoaan läpi. Ja silloin minussa herää jotain, jonka haluaisin hallita paremmin. En jaksa kuunnella lapsen valitusta, en edes yritä selvittää hänen todellista tarvettaan vaan joko suljen korvani, menen pois tai ärähdän lapselle.

Kasvatusalan asiantuntijoilta olen ymmärtänyt, ettei näin kannattaisi toimia. Ei lapsi koskaan kitise turhaan, hänellä on aina jokin todellinen tarve, jota hän vain ei osaa ilmaista. Aikuisen tulisi auttaa lasta sanoittamaan tunteensa ja osoittaa, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen, myös negatiivisten, on sallittua ja tunteet kannattaa ilmaista eikä padota niitä sisälleen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Olen pohtinut asiaa paljon ja yritän tosissani tunnistaa haitallisia käyttäytymismallejani mutta niiden muuttaminen on niin turkasen vaikeaa. Voi olla, että minunkin sisälläni vielä asuu pieni tyttö, joka on joutunut tukahduttamaan heikkoutensa ja avuttomuutensa ja hillitsemään tunteensa. Se pieni tyttö minun pitäisi ensin kohdata ja ottaa syliin.

Siinä sitten onkin opettelemista.

Miten sinä suhtaudut lapsen itkuun ja erityisesti sellaiseen kitinään, joka ilmenee kun "kaikki on hyvin"? Oletko onnistunut lapsen kanssa erilaisten tunteiden sanoittamisessa? Onko sinun helppoa sallia lapselle myös negatiivisten tunteiden ilmaisu?
-------

Tämä itsetutkiskelu-postaus syntyi siksi, että Etna käynnisti blogissaan kuva-analyysihaasteen, johon päätin osallistua. Valitsin analysoitavaksi yllä olevan kuvan parkuvasta pikkulapsesta.

Kuva-analyysihaasteeseen kuuluu, että bloggaaja jakaa blogissaan kuvan ja haasteeseen osallistuvat kirjoittavat, mitä kuvasta tulee mieleen. Haastaja listaa omaan blogiinsa haasteeseen osallistuneiden tekstit ja valitsee haasteajan umpeuduttua haasteen jatkajan.

Tämän kuvan analysoimiseen osallistuivat myös MerianneVoikku ja Etna. Käypä lukemassa, millaisia ajatuksia kuva heissä herätti! Haastetta saa jatkaa Voikku, joka julkaisee omassa blogissaan seuraavan analysoitavan kuvan.

----
I decided to take part in a photo analyzing challenge and chose the photo above to be analyzed. The photo symbolizes my greatest weakness as a mother: I find it difficult to tolerate child's anxiety and cry when everything seems to be alright.
I still keep doing the wrong thing when my 7 year old son is whining: I reject him, get angry or go away whereas I should help him to express his true emotions. I've read stuff about parenting but it's hard to change one's habits.
Perhaps I wasn't allowed to whine when I was a little girl. I should take care of that little girl inside me first and let her express the hidden anger, I guess. But that's another story.


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

16 kommenttia:

  1. Rohkeaa tekstiä! Myyttihän on, että äiti on aina hellä ja huolehtivainen, aina ymmärtää. Eihän se todellisuus kokoajan niin mene. Äiditkin on vain ihmisiä ja aina ei voi jaksaa tai ymmärtää. Mutta se on mielestäni jo voiton alku, kun itse ymmärtää jos käyttäytyi väärin lapselle. Silloin on toivoa, että oppii tulkitsemaan lastaan. Sitähän sanotaan, että lapsikin opettaa vanhempiaan, eikä vain toisinpäin:)
    http://satutalo.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Yllätyin, kun luin kommentistasi että tekstini on mielestäsi rohkeaa. Omasta mielestäni kuvailin vain aika tavallisia tilanteita lapsiperheen arjesta.
      Kenties perheblogeissa ei sitten yleensä pähkäillä näitä ei-niin-aurinkoisia kasvatustilanteissa, vaan kuvailaan vain kiiltokuvaelämää, jossa lapset istuvat hymyillen vastasilitetyissä vaatteissa valkoisella sohvalla kiiltävässä kodissa, vatsat täynnä hellän, kärsivällisen äitinsä omin käsin loihtimia luomuherkkuja. Olet aivan oikeassa siinä, ettei todellisuus niin aina mene.
      Itse haluan tämäntyyppisillä blogiteksteilläni vähän ravistella noita myyttejä. Uskon, että blogiani saattaa lukea joku toinenkin, joka on joskus ärähtänyt kitisevälle lapselleen. Toivon, että hän saa tekstistäni uutta ajateltavaa, apua tai lohtua.

      Poista
  2. Hmmm. Silloin kun Aisla oli ihan pienenpieni vauva, enkä vielä erottanut itkuja toisistaan, koin aikamoista stressiä siitä itkusta. Lähempänä vuoden ikää sitten jo helpotti, kun tiesi mikä itku on kyseessä. Nykyään en paljoa pienestä kitinästä välitä. Aisla on aika tunteellinen tyyppi, niin hyvässä kuin pahassa :D :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiota, että pinnasi on pidentynyt jo nyt lapsen kitinöiden suhteen! Siitä on paljon apua myöhemmin leikki-ikäisen uhmakiukuissa, kun lapsi ei ei saa tahtoaan läpi ja sitten, kun koululaiset marisevat, ettei "oo mitääään tekemistä" (eikä vastaukseksi kelpaa "no siivoa huoneesi") =)

      Poista
  3. Tosi hyvä teksti. :)

    Paljon samaakin pohdintaa. Minulla on kans välillä vaikeuksia jaksaa olla ymmärtäväinen, vaikka kuinka olen päättänyt yrittää ymmärtää ja tiedän ja uskon, ettei lapsi kiukuttele turhasta. Ollaan koitettu myös pienestä pitäen sanoittaa lapsen tunteita.

    Kuten omassa postauksessanikin asiaa sivusin, niin siinä sitä onkin kun yrittää tosiaan oppia ymmärtääm samalla itseään. Että miksi minun on vaikea ymmärtää ja sietää toisten kiukuttelua ja etenkin omien lasten kiukuttelua. Miksi minua alkaa kiukuttaa, kun lapsi kiukuttelee? mikä siinä ärsyttää?

    Ja lopputulemana olen päätynyt syyttämään omaa lapsuuttani. Koittanut ymmärtää menneisyyttä ja ottaa itseä niskasta kiinni ja koittanut potkia itseä kasvamaan aikuiseksi. nyt kun ymmärtää, nyt on sitten aika itse toimia ja muuttaa tapoja, olla se aikuinen. Olla myös sellainen aikuinen joka antaa omille lapsilleen paremmat eväät elämään. :)

    Vaan silti edelleen (onneksi yhä harvemmin ja yhä lievemmin - usko pois) taannun itse sinne parivuotiaan tasolle. :)

    http://elinalappalainen.blogspot.fi/2015/02/paha-ihminen.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä teksti sulla, kiitos kun osallistuit! Mun mielestä tuo oman menneisyyden ymmärtäminen on tärkeämpää kuin syyllisten etsintä. Kun käy läpi muistojaan ja elää uudelleen niihin liittyviä tunteitaan, alkaa tiedostaa paremmin nykyhetken käytöstä ja muutos voi alkaa, ihan kuin itsekin kirjoitit. Menneisyyttähän ei voi muuttaa mutta sinne patoutuneet tunteet voi etsiä vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen ja päästä niistä eroon. Menneisyydestään oppiminen vain on tosi pitkä ja vaivalloinen prosessi.

      Poista
  4. Eiku prhana tää oli tänään! En lukenut vielä siun tekstiä (ettei vaikuta omaan), hyppäsin vain kommentoimaan että jooo tekstiä tulee! Huomenna! LUPAAN! Unohdin vain tyystin että tänään oli maanantai ja sillein. JOO!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nou hätä =) Ilmoittele kun sun teksti on julki, niin päivitän sen tänne!

      Poista
    2. http://meriannen.com/kuva-analyysihaaste-pelottava-itku/

      Ja nyt lukemaan siun ja muiden kirjoitukset! :D

      Poista
    3. Moikka! Kiitos, kun osallistuit. Koskettava kirjoitus sinulla vauvan itkun eri sävyistä ja niistä moninaisista tunteista, joita se herättää.
      Päivitin nyt tämän postauksen ja lisäsin sinut mukaan.

      Poista
  5. Hyvää pohdintaa ja sai aikaan jotain liikettä omassakin pääkopassa. Omat lapseni ovat olleet vauvavuoden varsin kitinättömiä, mitä nyt kuopus karjui illat ensimmäisen 3kk (sitä ei voinut kutsua kitinäksi kun desibelit oli sitä luokkaa, että sisarukset kulki kuulosuojaimissa). Hänellä ei siis selvästikään ollut kaikki hyvin, joten siihen huutoon suhtautui lähinnä suurella myötätunnolla. Ihan tyhjästä muksut eivät ole isompanakaan rutisseet enempää, mutta tokihan välillä turhautumisen siedon rajojen vastaantulo ilmenee niin. Ja se tosiaankin on ärsyttävää ja helpolla tulee tiuskaistua jotain takaisin. Toisaalta kouluikäiset ovat jo kyllin isoja myös ymmärtämään, ettei sellaista ole kenenkään mukava kuunnellakaan ja tästä voidaan päästä myös keskusteluun. Se, mitä edelleen kestän huonoiten, on lapsen itku kun olen jotain ehdottomasti kieltänyt. Se vaan pistää aina miettimään olenko kohtuuton ja helposti tekisi mieli tinkiä tai ainakin jotenkin lieventää juuri asettamaansa rajaa. Miestä taas lapsen itku ei tuossa tilanteessa hetkauta vähääkään kun itse vähintään ajaudun aina lasta lohduttamaan, jos hän vain on sitä valmis vastaanottamaan. Toisaalta uskon, että noiden pettymysitkujen määrä meillä vähenisi, jos olisin rajoissa tinkimättömämpi eikä sillä itkulla saavuttaisi mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Jännää, kuinka ihmiset ovat erilaisia. Minä olen tuossa kieltämisessä taas aivan kuin miehesi, enkä anna tuumaakaan periksi. Olen jostain syystä aina ajatellut, että lapsi oppii marisemaan, jos hän kitisemällä saavuttaa jotain (haluamansa asian/huomiota/minkä tahansa reaktion). Mutta tämä taitaa taas olla tuollaista vanhanaikaisen kasvatuskoulukunnan ajattelua, koirakoulua. Voisin varmaan tarkistaa käsityksiäni myös tämän suhteen...

      Poista
  6. Olen itsekin ajatellut kirjoittaa siitä kun välillä tuntuu ettei lapsella ole mikään hyvin, narisee pitkin päivää ja saattaa itkeskellä monta kertaa, juurikin kun ei saa jotain. Uhma ikä oli vaikea ja pitkä ja se on joskus vieläkin vieraana. Sen olen oppinut ettei tunteiden mestariksi tulla hetkessä ja voi olla lapsen tapa dramatisoida asioita. Miten siitä pääsee en tiedä, koitan ymmärtää mutta olla myös jämäkkä. Ja on tullut väsyttyä itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Niin, sanotaan että oma lapsi on aikuisen paras opettaja ja vanhemmuus paras kärsivällisyyskoulu. Ja sellaiset kovapäiset kuin esimerkiksi minä tarvitsemme oikein tehokurssin... ;)

      Poista
  7. Minä en sietänyt lapšen itkua ollenkaan ennen meidän pojan syntymää. Refluksi lapsen kanssa valvominen kaksi vuotta opetti pakolla sietämään sitä ja olenkin huomannut, että mitä enwmmän siedän itkua, sitä vähemmän sitä tulee. Nyt neljä vuotias pojan viikari, en edes muista koska hän onitkenyt tai kitissyt viimeksi. Pahalla tuulella saattaa olla ja yhtenä iltanakin heitti kylpyammeensa ovesta pihalle, kun päätti olla menemättä pesulle. Mutta siis minut pakko siedätettiin siihen ja en edes kuule vauvojen itkua nykyään...havahdun vasta kun jokukommentoi siitä. Mutta sen verran meillä huudettiin, että poika jäi ainoaksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, teilläkin oli refluksi! Jopas se on yleistä. Ja silti aiheesta kirjoitetaan ja puhutaan kuitenkin suhteellisen vähän eikä ainakaan tuolloin taannoin neuvolahenkilökuntakaan kauheasti osannut auttaa... Toivottavasti nykyään asiat ovat eri tolalla.

      Poista

Kiitos, kun jaoit ajatuksesi!