27. helmikuuta 2015

Minulla on osteoporoosi. Imettävä äiti - syötkö lisäkalkkia?


Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Minulla on todettu luukato. Mummotauti, vaikka olen vasta 39-vuotias.

Sain diagnoosin jo jonkin aikaa sitten ja onhan siinä ollut sulattelemista. Nyt tuntuu, että haluan kirjoittaakin aiheesta jotain.

Tauti tuli ilmi ihan vahingossa. Kävin työterveyslääkärissä valittamassa lihaskipuja. Kun tein jo lähtöä, kokenut lääkäri vilkaisi minua uudestaan ja pysäytti katseensa ranteeseeni. "Onpas sinulla pienet ranteet", hän sanoi. "Oletko ajatellut käydä luuntiheysmittauksessa?"

No en taatusti ole ajatellut, oli ensireaktioni. Minulle kirjoitettiin lähete tutkimukseen, mutta märehdin ajatusta muutaman viikon, sillä en halunnut mennä kuvaukseen. Ajattelin, etten voi muuttaa mitään elämäntavoissani, joten en haluaisi tietää, mikäli minulla olisi jotain. No, menin kuitenkin.

Vielä mittauksessakin kuvittelin että minulle vain kerrotaan, kuinka hyvin kaikki on.

Tupakoitko? En.
Syötkö maitotuotteita? Kyllä.
Syötkö säännöllisesti kalaa? Kyllä.
Harrastatko liikuntaa? Kyllä.
Oletko ylipainoinen? En.
Jne.
Jne.

Jo mittaus romutti kuitenkin harhaluuloni. Tulosten mukaan minulla on luumassaa 30 % vähemmän kuin ikäisilläni keskimäärin.

Tein alkushokissa juuri sen mitä ei pitäisi: surffasin netissä ja luin kauhutarinoita ikäisistäni naisista, jotka olivat yllättäen kaatuessaan murtaneet reisiluunsa ja joutuneet pitkäksi aikaa pyörätuoliin. Jos potee luukatoa, luut paranevat hitaammin, sillä elimistö muodostaa luumassaa hitaammin.

Taisin itkeä tirauttaakin. Hoin itselleni: "Nyt on laskettelut lasketeltu, enää en saa kaatua." Suunnittelin liukuesteiden ostamista ja korkokenkieni tuhoamista. Paras lohduttaja oli Hipu, joka sanoi: "Mutta äiti, ethän sä oo tähänkään mennessä kaatunut, miksi nyt muka alkaisit kaatuilla?"

Diagnoosin saamisesta on tosiaan jo vähän aikaa, enkä enää ajattele sitä päivittäin. Jos ihmisellä täytyy olla jokin krooninen vaiva, olen varmaan onnekas, että se on tämä. Minulla ei ole kipuja, eikä tauti muutekaan häiritse tässä vaiheessa päivittäistä elämää. Vaihdevuosien jälkeen saan todennäköisesti osteoporoosilääkityksen, jolla estetään tilanteen pahentuminen.

Jos tästä diagnoosista jotain hyötyä on, niin se pisti arvoja hieman uuteen järjestykseen. Minulle tarjottiin taas lisävastuuta töissä mutta en ottanut tehtävää vastaan. Ajattelin että nyt kun vielä olen hyvässä kunnossa, haluaisin mieluummin olla enemmän perheeni kanssa kuin panostaa vielä enemmän töihin.

Erikoislääkäri kertoi myöhemmin, että luuntiheyteen vaikuttaa 60 % perimä ja 40 %:iin voi vaikuttaa elämäntavoillaan. Suvussani on monta pientä, hentoa naista ja monilla heistä on todettu tämä sama vaiva.

Ainoa asia, jota olen jäänyt pohtimaan, oli ruokavalioni imetysaikana. Minähän imetin lapsia pitkään, molempia kaksi vuotta. Imetyksen aikana luumassa vähenee mutta sen pitäisi palautua imetyksen loputtua.

Hessun vauvavuoden aikana laihduin rajusti ja kärsin varmaan estrogeenivajeesta, sillä kuukautiseni pysyivät poissa koko sen puoli vuotta, kun täysimetin vauvaa. Minulta lähtivät kaikki 24 raskauskiloa vuoden sisällä samaan aikaan, kun imetin poikaa tiheästi. "Tehodieetin" salaisuus oli yksinkertainen, kiire ruokapöydässä: kun molemmat lapset olivat saaneet syötyä, ei äidillä yleensä ollutkaan enää aikaa syödä, koska piti jo lähteä vaipanvaihtoon, potttahommiin tai nukuttamaan. Lisäkalkkia en imetysaikana syönyt, ei silloin ollut sellaisista neuvolassa puhetta.

Imettävä äiti, miten sinä huolehdit luustosi kunnosta?

-----
I had a surprising diagnosis some time ago:I suffer from osteoporosis. I have 30 % less mass in my bones than an average woman at my age.
I've been thinking about the situation from many viewpoints. I think that one of the crucial reasons for the disease, in addition to my genes, is the fact that I lost a lot of weight quickly after my second pregnancy: altogether 24 kilos in a year. During that time I didn't take any additional calcium. Now I feel that I should have.
If you are breastfeeding, please take care of your bones!


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

25. helmikuuta 2015

Just an ordinary day - osa valokuvamatkaa maailman ympäri

Uraäidin Ruuhkavuodet 
Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet 
Uraäidin Ruuhkavuodet 
Uraäidin Ruuhkavuodet

Arki on jotain, joka vilisee huomaamatta ohi. Arkipäivät soljuvat kuin helmet nauhassa, toinen toistensa kaltaisina. Niiden yksityiskohtia ei muista, eikä arjen käänteistä tule näppäiltyä kuvia, sillä kamera on yleensä todistamassa vain elämän käännekohtia.

Päätin kirjata ylös ja seurata kameran kanssa tavallista arkipäivääni. Omasta mielestäni on kivaa lukea toisten blogeista tällaisia arkea kuvailevia postauksia. Viimeksi omaa arkipäiväänsä kuvaili seuraamistani blogeista Elsa-Aalia, jolta sain idean tähän arkipostaukseen.

Samalla keksin, että voin osallistua arkipäiväni kuvilla Communal Global - blogin "Wednesday around the world" -postaukseen. Törmäsin ilmiöön Pieni Lintu -blogin kautta. Pieni Lintu on valokuvapainotteinen blogi, jota olen oppinut arvostamaan kovasti sinä lyhyenä aikana, jonka olen blogia seurannut.

Communal Global -blogin tavoitteena on yhdistää eri maailmankolkissa asuvia naisia ja kuvien avulla kertoa eri maiden arjesta - tehdä pikamatka maailman ympäri! Keskiviikkoisin naiset eri puolilta maailmaa voivat  julkaista omassa blogissaan päivästään kertovia kuvia ja linkittää postauksensa Communal Global -blogiin. Sinäkin voit liittää oman keskiviikkokatsauksesi mukaan esimerkiksi Pienen Linnun blogin kautta, klikkaamalla hänen postauksensa lopussa olevaa sinistä nappia.



Minun keskiviikkoni oli aika tavallinen työpäivä. Heräsin seitsemän maissa ja kävin pulahtamassa avannossa vielä ennen töiden alkua, koska mies vei lapset kouluun.

Töissä oli ensimmäiseksi kehityskeskustelu tiimiläiseni kanssa, mitä odotin innolla. Koen esimiestyön tällä hetkellä työssäni palkitsevimmaksi osa-alueeksi. Siinä on mahdollista kehittää ja kehittyä. On jotenkin paljon mielekkäämpää pyrkiä siihen, että tiimi loistaa sen sijaan että keskittyisi itse loistamaan suorituksillaan. Näissä tilanteissa olen kerta toisensa jälkeen ällistynyt siitä, kuinka rakentavasti nuoret osaavat nykyään antaa palautetta ja kuinka ratkaisukeskeisesti asioita on mahdollista lähestyä. Sain keskustelusta paljon eväitä omaan kehitykseeni.

Iltapäivällä pidin pitkästä aikaa presentaation omasta vastuualueestani kuukausipalaverissa, jonka olen joutunut jättämään välistä muiden töiden takia useamman kerran peräkkäin. Sen jälkeen kävin läpi rästimeilejä ja sain lopulta urakoitua alta pois yhden pienimuotoisen mutta työlään tehtävän, jonka olin jättänyt viime tippaan.

Lähdin töistä lähempänä puoli kuutta ja kävin kotimatkalla kaupassa, koska mies oli unohtanut ostaa maitoa, voita ja jogurttia. Mukaan tarttui myös pussillinen pakastepullia... Hiilarihimo on taas vaivannut viime aikoina.

Pääsin kotiin kuuden jälkeen. Tyttö lähti kanssani vielä pienelle iltakävelylle ja sain kuulla monta, toinen toistaan jännempää juttua koulumaailmasta :)

Paistoimme pullat iltapalaksi ja keskustelimme syödessämme omatunnosta, oikeasta ja väärästä sekä rangaistuksista. Hessulla on viime aikoina ollut jonkinlainen eettinen pohdinta päällä. Hän on harva se ilta kysellyt surullisena esim. adoptiolapsista, jotka köyhät vanhemmat joutuvat kehitysmaissa hylkäämään orpokodin ovenpieleen.

Tällä kertaa hän halusi kuulla, voiko lapsi joutua vankilaan ja selitimme hänelle, mkä on nuorisovankila. Juttelimme että sinne joutuvat sellaiset nuoret, joiden vanhemmat eivät taida seurata tarpeeksi, mitä oma lapsi tekee. Sanoin Hessulle, että itse asiassa onkin ihan hyvä kun me isän kanssa määräilemme häntä ja komennamme pesemään kädet, pukemaan toppahousut tai menemään nukkumaan: se tarkoittaa että välitämme.

Nyt viimeistelen tätä postausta. Pian lapset siirtyvät iltapesulle. Toivon mukaan Hessu saadaan sänkyyn yhdeksään mennessä, mutta Hipusta en mene vannomaan. Tyttö on vasta 10-vuotias mutta huolehtii itsestään jo hyvin perusteellisesti - kuinkahan kauan vessa on varattu sitten, kun se varsinainen teini-ikä alkaa?

Tänä iltana pitäisi vielä valmistautua huomisaamun kokoukseen. Voisin myös lueskella muiden blogeja ja vastailla oman blogini kommentteihin.

Mten sinun keskiviikkosi sujui?
----

We rarely take photos or write stories of our everyday life. I was inspired by a story about an everyday life published by another blogger and decided to describe my ordinary Wednesday in my blog. With this same blog post I participate for the first time in the "Wednesday around the world"  theme of the Communal Global - blog. 
My day was pretty normal. I got up around 7 am and started the day with quick ice swimming. You can read more about this hobby in my previous blog post
At work I had a development discussion with my team member. I am always impressed by her truly professional, constructive and solutions oriented way of approaching things. Later during the afternoon I gave a presentation in a monthly meeting about my area of responsibility.
After work I did some grocery shopping, went for a walk with my daughter and then we baked buns with the kids (that is: we warmed up frozen buns bought from the store).
We had the evening snack together and discussed severe topics with our 7 year old son who has recently thought a lot about inequality in the world. 

Now kids are about to go to bed. I should read through some material for tomorrow morning's meeting. I'd also like to read some blogs  and reply to comments of my blog.
How was your Wednesday?

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolkuvlog @Vlogia.


23. helmikuuta 2015

Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki ihan hyvin!


Tällainen kuva parkuvasta pikkulapsesta symboloi yhtä vanhemmuuden osa-aluetta, jossa on itselläni eniten oppimista: lapsen tarvitsevuuden, heikkouden ja avuttomuuden hyväksymistä. Ensireaktio kuvasta minulla on ajatus: "Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki hyvin!"

Olen huomannut, että aikuiset suhtautuvat vauvan itkuun eri tavoin. Minua lasteni itku stressasi valtavasti. Koin sen häiritsevämpänä kuin joku muu, suorastaan hävettävänä. Siinä missä itse häpeilin pienokaiseni ahdistavaa rääkymistä, joku toinen saattoi kuitata sen pienenä kitinänä. Tämä alitajuinen asenne-ero saattaa vaikuttaa myös tulkintoihini vauvavuosien muistoista.

Omasta mielestäni molemmat lapseni olivat aika vaativia vauvoja. Tuntui että kumpikaan ei ollut kovinkaan kauaa tyytyväinen vaan koko ajan jotain vailla. Muistojeni mukaan molemmat enimmäkseen itkivät ensimmäiset puoli vuotta. Tällainen tietenkin herätti epäilyksiä omasta kyvystäni vanhemmuuteen. Löysin itseni usein pohtimasta, miksi en saa pidettyä vauvaani tyytyväisenä? Hoidanko lasta jotenkin väärin?

Näin jäkikäteen analysoiden voi olla, että meidän tenavat ulisivat enimmäkseen väsymystään. Molemmat nukkuivat sen ensimmäiset puoli vuotta yöt ja päivät vain parin kolmen tunnin pätkissä ja näin ollen olivat varmaan yliväsyneitä suurimman osan valveillaoloajastaan, kuten minäkin. Nälkäisiä lapsukaiset eivät olleet, minä kun imetin vauvaa joka itkuun, erityisesti esikoista, joka ei huolinut tuttia. Hänellä todennäköisesti olikin usein myös maha sekaisin, kun ruoansulatus kävi kovilla kierroksilla.

Joskus lapsemme olivat varmaan myös kyllästyneitä, heillä oli yksinkertaisesti tylsää. Molemmilla oli, ja on edelleen, aika lyhyt pinna ja voimakas tahto, eivätkä he arastele ilmoittaa mitä tahtovat - tarvittaessa äänekkäästikin. Vauvana tällainen luonteenlaatu ilmeni voimallisena älinänä.

Tässä tullaan minun heikkoon kohtaani. Välillä jo vauva-aikana ärsytti ja edelleen ärsyttää lapsen "turha marina". Jos maha on täynnä ruokaa, aika otollinen unelle, on lämmin ja kuiva ja kaikki on periaatteessa hyvin, koin vaikeaksi sietää lapsen "turhaa" kitinää. Edelleen Hessu, joka on vielä pieni (vasta ekaluokkalainen) kitisee mielestäni tyhjästä, esimerkiksi jos hänellä on tylsää, ei ole mieluista tekemistä tai hän ei muuten vain saa tahtoaan läpi. Ja silloin minussa herää jotain, jonka haluaisin hallita paremmin. En jaksa kuunnella lapsen valitusta, en edes yritä selvittää hänen todellista tarvettaan vaan joko suljen korvani, menen pois tai ärähdän lapselle.

Kasvatusalan asiantuntijoilta olen ymmärtänyt, ettei näin kannattaisi toimia. Ei lapsi koskaan kitise turhaan, hänellä on aina jokin todellinen tarve, jota hän vain ei osaa ilmaista. Aikuisen tulisi auttaa lasta sanoittamaan tunteensa ja osoittaa, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen, myös negatiivisten, on sallittua ja tunteet kannattaa ilmaista eikä padota niitä sisälleen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Olen pohtinut asiaa paljon ja yritän tosissani tunnistaa haitallisia käyttäytymismallejani mutta niiden muuttaminen on niin turkasen vaikeaa. Voi olla, että minunkin sisälläni vielä asuu pieni tyttö, joka on joutunut tukahduttamaan heikkoutensa ja avuttomuutensa ja hillitsemään tunteensa. Se pieni tyttö minun pitäisi ensin kohdata ja ottaa syliin.

Siinä sitten onkin opettelemista.

Miten sinä suhtaudut lapsen itkuun ja erityisesti sellaiseen kitinään, joka ilmenee kun "kaikki on hyvin"? Oletko onnistunut lapsen kanssa erilaisten tunteiden sanoittamisessa? Onko sinun helppoa sallia lapselle myös negatiivisten tunteiden ilmaisu?
-------

Tämä itsetutkiskelu-postaus syntyi siksi, että Etna käynnisti blogissaan kuva-analyysihaasteen, johon päätin osallistua. Valitsin analysoitavaksi yllä olevan kuvan parkuvasta pikkulapsesta.

Kuva-analyysihaasteeseen kuuluu, että bloggaaja jakaa blogissaan kuvan ja haasteeseen osallistuvat kirjoittavat, mitä kuvasta tulee mieleen. Haastaja listaa omaan blogiinsa haasteeseen osallistuneiden tekstit ja valitsee haasteajan umpeuduttua haasteen jatkajan.

Tämän kuvan analysoimiseen osallistuivat myös MerianneVoikku ja Etna. Käypä lukemassa, millaisia ajatuksia kuva heissä herätti! Haastetta saa jatkaa Voikku, joka julkaisee omassa blogissaan seuraavan analysoitavan kuvan.

----
I decided to take part in a photo analyzing challenge and chose the photo above to be analyzed. The photo symbolizes my greatest weakness as a mother: I find it difficult to tolerate child's anxiety and cry when everything seems to be alright.
I still keep doing the wrong thing when my 7 year old son is whining: I reject him, get angry or go away whereas I should help him to express his true emotions. I've read stuff about parenting but it's hard to change one's habits.
Perhaps I wasn't allowed to whine when I was a little girl. I should take care of that little girl inside me first and let her express the hidden anger, I guess. But that's another story.


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

21. helmikuuta 2015

Jäinen vesi on kiireisen liikkujan taivas!


Oletko tullut ajatelleeksi, että näin talvilomien aikaan helmi-maaliskuussa myös uimakelit järvivedessä ovat parhaimmillaan?

Avantouinnista on taas tänä talvena tullut minulle tosi rakas harrastus. Ja nyt sen uskaltaa jo sanoa ääneen: yksikään flunssa ei ole purrut minuun, vaikka ympärillä on podettu influenssaa ja jos jonkinlaista räkätautia!

Avantouinnilla on monia terveysvaikutuksia, joista kaikkia ei edes vielä tunneta. Ääreisverenkierto ja koko aineenvaihdunta vilkastuvat, nivelkivut helpottavat, vastustuskyky kasvaa ja kehon valkoinen, passiivinen läski muuttuu aktiiviseksi, ruskeaksi rasvaksi, joka kuluttaa energiaa. Mutta en minä näiden terveystekijöiden takia avannossa käy, ei kylmään kylpyyn tarvitse hampaat irvessä mennä.

Kun pulahtaa hetkeksi hyiseen syleilyyn, vedestä noustessa veri virtaa kohisten ja kehon valtaa uskomattoman hyvä olo. Avannosta voi saada samankaltaiset endorfiinit kuin pitkästä raskaasta urheilutreenistä - ja siihen tarvitaan vain muutama minuutti jäisessä vedessä!

Aloitin avantouinnin veljeni kanssa jo aikoinaan lukioikäisenä. Opiskeluaikanakin kävin aina silloin tällöin avantosaunassa. Tein jopa sosiaalipsykologian harjoitustyön avantouimareiden saunapuheista :D

Lasten synnyttyä rakas hyytävä harrastus jäi joksikin aikaa, kunnes vuosi sitten tammikuussa uskaltauduin taas kokeilemaan sitä. Talven jälkeen jatkoin uimakautta vielä huhti-toukokuussa, vaikka kunnan tarjoama avantouimareiden lämmin pukukoppi lähti kesävarastoon, ja kesän kuihduttua uin edelleen viileissä avovesissä syys-lokakuussa ja vaihdoin vaatteet laiturilla, kunnes pukukoppi tuli takaisin. 

Nyt marras-helmikuussa olen yrittänyt käydä avannossa melkein joka toinen päivä. Kylmä kylpy oli yksi niistä harvoista asioista, joita ikävöin joululomalla Thaimaassa. Mukavinta on, että Hipukin on välillä tullut kanssani sunnuntaisin avantosaunaan!

Mieluiten kävisin uimassa joka päivä mutta siihen ei tietenkään aikani riitä. Käyn pulahtamassa usein aamulla ennen töitä tai illalla töiden jälkeen niinä iltoina, kun en treenaa mitään liikuntaa. Hulluuden huipennus taisi olla eräänä iltana klo 22.30 maissa, kun kävin sivakoimassa muutaman kierroksen pimeässä. Kun sinne oli vain pakko päästä!

Olen jo pitemmän aikaa halunnut jakaa tämän ilosanoman kanssanne. Aiheesta oli tietenkin pakko tehdä myös video vlogiini Vlogiaan.

https://vlogia.com/videot/1149/avannossa-ice-swimming

Jos kärsit palelevista jaloista tai käsistä, ei muuta kuin hyppää järveen. Jos olet juuttunut flunssakierteeseen, tässä sinulle uusi harrastus, joka säännöllisesti harjoitettuna voi palauttaa vastustuskyvyn. Jos olet kiireinen kuten minä, etkä ehdi tarpeeksi usein hakemaan kicksejä kuntosalilta, mene avantoon.

Mene avantoon, ihminen, mene! Sieltä tulee hyvä olo, takuuvarmasti
-----
Believe it or not, February is the best time to go swimming in the lakes in Finland!
During this winter ice swimming has become extremely important for me. Not only there are several health effects of which many remain still unknown, but I love ice swimming simply because the feeling you get when you come out of the icy water is unbelievable! You can almost hear the blood running in your vessels and your body is filled with pure pleasure.
This amazing feeling is similar to the kicks which you can get from heavy exercise but in the icy water the pleasure is achieved only in a couple of minutes! I warmly :) recommend ice swimming for anyone. Well being and joy are guaranteed!

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

19. helmikuuta 2015

Laiskan siivoojan testissä höyrymoppi

Uraäidin Ruuhkavuodet
Uraäidin Ruuhkavuodet

Yhteistyössä Vileda.

Tykkäätkö siivoamisesta? Minä en. Tai siis en enää. Ennen lasten syntymää olin aika säntillinen siivoamaan: imuroin ja pyyhin pinnat viikoittain. Nykyään en oikein jaksa, sillä lapsiperheessä sotkua ja likaa on niin paljon ja aikaa niin vähän.

Niinpä meillä siivotaan vähän miten sattuu ja milloin sattuu. Mies imuroi huushollin keskimäärin joka toinen viikko ja minä yritän pestä vessan joka viikko (vanhan talon ominaisuuksiin kun kuuluu, että harvemmalla siivousvälillä vessa alkaa haista ihan järkyttävästi kusevirtsalle.) Lapset raivaavat ja imuroivat lauantaisin huoneensa ennen kuin karkkipäivää alkaa, ainakin periaatteessa. Lattioita pesemme tarpeen mukaan. Pölyjä pyyhitään, kun ne alkavat erityisesti häiritä. Siisteintä meillä on jos kylään tulee vieraita, ja ultrasiistiä on ennen anopin vierailua.

Kun lapset olivat pienempiä, meillä kävi kuukausittain siivooja. Silloin oli ihanaa tulla raikkaaseen, hohtavaan kotiin. (Illuusio säilyi aina noin kymmenen minuuttia, kunnes lapset tulivat sisään ja alkoivat levittäytyä.) Luovuimme pari vuotta sitten siivoojien käytöstä, kun ryhdyimme säästämään ensimmäistä kaukomatkaa varten. Halusimme mieluummin laittaa siivousrahat matkakassaan, mikä olikin ihan oikea valinta. Ajattelimme myös, että koululaisten kanssa se tunti tai pari kyllä löytyy siivoamiseen helpommin, kun ei enää tarvitse koko ajan olla nukuttamassa, syöttämässä ja pyllyjä pyyhkimässä. Niinhän homma teoriassa menikin, paitsi että aloimme käyttää lisääntynyttä vapaa-aikaa toisin.

En tiedä olenko laiska. Fakta vain on, että käytän perjantai-illat paljon mieluummin kuntosalilla tai metsälenkillä kuin lattioita jynssäten ja viikonloppuisin kuskaan lapsia ilolla harrastuksiin, kunhan minun ei tarvitse tarttua imurinvarteen. Koska minulla on vain vähän vapaa-aikaa, haluan käyttää sen asioihin, jotka virkistävät, lataavat akkuja ja irrottavat työstä. Siivoaminen ei ole sellaista. Siivoaminen on vähän hullun hommaa: kun pääset urakan loppupuolelle, on ensimmäiseksi siivottu nurkka jo samannäköinen kuin ennen siivousta.

Välillä mietin, teemmekö lapsille karhunpalveluksen, kun he eivät saa lapsuudenkodistaan muistoja siististä, tahrattomasta kodista. Toisaalta, ei meistä kukaan toistaiseksi ole sairastunut vakavasti, vaikka täällä saastan keskellä elelläänkin. Ehkä se kehittää vastustuskykyä? Lisäksi lapset ovat hyviä koulussa ja tekevät ahkerasti läksynsä. Mielestäni heidän on hyvä oppia myös armollisuutta itselleen: että aina ei kaikessa tarvitse yrittää parastaan, vaan joillain elämänalueella voi löysätä pipoa.

Paljastin jo aikaisemmin täällä blogissani, että olen hamsteri enkä niinkään järjestyksen ystävä. No, mitäpä tässä on menetettävää: yhtä hyvin voin osoittaa, että olen myös sikapossu. Vessanpesun lisäksi nimittäin myös kylppärin puhdistus kuuluu minun vastuulleni ja aika usein se jää tekemättä. Meillä on kylppärissä vanha suihkukaappi, jonka pohjaa kyllä pyyhiskelen säännöllisesti, mutta kaapin alusta ja alla oleva lattiakaivo eivät ole ihan… sanoisinko… parasta A-luokkaa.

Viime aikoina kylppärimme lattiakaivo on kuitenkin ollut iloisempi näky kuin aikoihin. Tai no, ei aivan niin surullinen kuin yleensä. Sain nimittäin Viledalta testikäyttöön höyrymopin! Tein moppitestistä videon vlogiini Vlogiaan. Voilá – sikolätin kevätsiivous, olkaa hyvät:

https://vlogia.com/videot/1179/vileda-hoyrymoppi-testissa-sikalassa

Olin kuullut höyrymopeista juttuja joiltain täydellisiltä kotiäideiltä aikoinaan, kun lapset olivat hiekkalaatikkoiässä, mutta ajattelin että ne ovat vain hard core -harrastajien hifistelyä. Ennakkoluuloistani huolimatta en voinut vastustaa kiusausta, kun minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa testattavaksi Vileda Steam -höyrymoppi. Valmistaja lupaa, että laite puhdistaa kovat lattiapinnat ja raikastaa myös matot. Höyrymoppi tekee puhdasta jälkeä mikrokuitutyynyn ja kuuman veden avulla ja poistaa 99,9 % bakteereista.

Ajattelin että meidän kylppärin lattia ja erityisesti lattiakaivo olisivat härvelille oikea tulikoe. Edellisestä lattianpesusta kun oli kulunut… aikaa. Yllättävää kyllä, laite pystyi siihen minkä lupasi. Kun sillä suhisteli tarpeeksi monta kertaa kaakeleiden päällä ja vaikeimpia tahroja vähän hinkkasi, tilanne petraantui huomattavasti!

En minä vieläkään nauttisi ateriaani meidän kylppärin lattiakaakeleilta käsin, ne kun ovat peräisin yli 15 vuoden takaa, joten yhtä sun toista on voinut kaakelinsaumoihin pinttyä. Mutta saattaa olla, että joskus taas kehtaan kutsua ystäviä saunailtaan, kunhan tarpeeksi usein suhistelen mopilla ongelma-alueilla.

Bonuksena vielä se, että homma oli hauskaa! Hipu ja Hessukin ihan väen vängällä kilpailivat moppausvuorosta. Toivotaan, että into ei jää uutuudenviehätykseksi…

Miten, kuinka usein ja millaisilla välineillä sinä siivoat? Oletko kokeillut höyrymoppia ja mitä tykkäät?

------
I'm not a tidy person. I used to like cleaning and cleaned up the house regularly once a week before we had children. However, nowadays I don't enjoy it anymore because there simply is too much dirt and mess and too little time.
I prefer spending my time by doing some exercise or by taking children to their hobbies rather than cleaning. Therefore these days we vacuum approximately once ever two weeks, do dusting when it seams necessary and clean up the toilet weekly.
Our bathroom is on my responsibility and it's my weak point. I keep forgetting about it. Fortunately there's hope! I got to test
Vileda Steam via my blog. Using it was a lot of fun and very effective.
Perhaps one day our bathroom will be so tidy that I won't be embarrassed to invite friends over to have a  
sauna evening with us.
How do you clean up? Which kind of tools do you use?


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista | vlog @Vlogia.

17. helmikuuta 2015

Hauras kuin ihmiselämä

Kuluneen viikon aikana erityisesti metsälenkeillä olen pohtinut usein, millainen on hauras. Mielestäni hauras tarkoittaa samaa kuin hento, ohut ja haavoittuvainen.

Kameran linssin läpi olen löytänyt yllättävän paljon haurautta. Kuinka hauraat ovat lapsen silmäripset, ja lapsi ylipäätään, ja koko lapsuus. Kastehelmi puun oksassa on hauras samoin kuin yksinäinen varpu hangella tai jääpuikko katon reunalla. Eläimen jäljet lumessa ovat hennot ja katoavat nopeasti. Aurinkolasini näyttävät haurailta, kun ne putoavat maahan, mutta ne ovat onneksi lujaa tekoa. Puunrunkoa tai heinänkortta hivelevät ilta-auringon säteet katoavat nopeasti, auringonvalo on vielä heikkoa tähän aikaan.

Myös vedenpinnan peittävä jää on petollisen ohutta näin kevättalvella. Siitä tulee mieleen sanonta, jonka mukaan ihmiselämä on hauras.

Näitä kuvia etsiessäni löysin itseni ajattelemasta usein kolmea upeaa, nuorta naista jotka menehtyivät aivan liian aikaisin. He kaikki eivät tunteneet toisiaan mutta jakoivat yhteisen kohtalon: syöpä vei heidät ennen neljääkymmentä ikävuotta. He olivat syntyneet vuotta ennen minua.

Nämä kuvat on otettu heidän muistoaan kunnioittaen.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

------
During the past week I've often been thinking about fragile things. In my opinion fragile is similar to sensitive, thin and vulnerable. When you pay attention, you can see many fragile things around: eyelashes of a child, a raindrop on a tree branch, last rays of sun in the evening. Also the ice covering sea is fragile nowadays in the late winter days. It made me think how fragile and vulnerable a human life is. It made me remember three wonderful ladies, who died young. They were born a year before me. They died of cancer, each of them before the age of 40.  These photos are dedicated to their memory.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

15. helmikuuta 2015

Aikuisen rakkauden juhlassa




Olimme eilen todistamassa, kun kaunis, keski-ikäinen pari sanoi toisilleen tahdon. Oli ihanaa päästä pitkästä  aikaa hääjuhlaan - ja vielä ystävänpäivänä!

Olin kovin iloinen ja yllättynyt, kun kutsukortti oli tupsahtanut postilaatikkoomme. Tapasimme morsiamen pikaisesti viimeksi viitisen vuotta sitten ja enemmän pidimme yhteyttä joskus 2000-luvun alussa. Oli hienoa nähdä taas ja päästä todistamaan ystävän suurta hetkeä. Ja minäkin sain tilaisuuden kaivaa varastosta pitkästä aikaa kiinansilkkipukuni, joka teetettiin minulle 13 vuotta sitten häämatkalla.

Näin nelikymppisenä saa enää harvoin hääkutsuja, sillä suurin osa samanikäisistä ystävistä meni naimisiin viimeistään kymmenkunta vuotta sitten. Sen jälkeen perhejuhlat ovat olleet nimiäisiä, ristiäisiä tai nelikymppisiä. Sukujuhlien joukossa on ollut myös muutamat rippijuhlat ja hautajaiset. Jos ystävät ovat avioituneet uudelleen, on häät yleensä järjestetty pienesti vain perhepiirissä.

Näiden juhlien hääparille liitto on ensimmäinen. Juhla oli tunnelmallinen ja pariskunnan näköinen. Jokainen yksityiskohta oli huolella mietitty: koristeasetelmat, kynttilät, ruokalajit ja ohjelman kulku.

Tulin häiden alla pohtineeksi, mitä avioliitto oikein merkitsee.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten ahmin siirappisia tyttökirjoja ja ajattelin että avioliitto on minun ja Sen Oikean eli Unelmien Prinssin romanttisen rakkauden huipentuma. Sittemmin olen alkanut ajatella, että ihmiselle on olemassa monta oikeaa. Avioliitto on tietoinen päätös olla yhdessä yhden oikean kanssa.

Lasten myötä avioliiton juridinen merkitys on vahvistunut mielessäni: avioliitto on sopimus, jonka ansiosta yhteiskunta kohtelee perhettä laillisesti yhteenkuuluvana yksikkönä. Olen iloinen, että se on nyt mahdollista kaikille sukupuolesta riippumatta. Avioliitossa ei tarvita isyyden tunnustamista tai keskinäisiä testamentteja.

Mitä avioliitto sitten voi olla keski-ikäiselle  parille, jolle perheen perustaminen ei välttämättä enää ole ajankohtaista? Tuntuu, että tälle parille siinä on kyseessä sitoumus, julkinen lupaus. Lupaus siitä että sitoutuu toiseen, että yrittää parhaansa ja tekee töitä yhteisen onnen eteen, niin hyvinä kuin pahoina päivinä. Sellaista lupausta on hienoa juhlistaa.

Kiitos vielä kutsusta ja onnea - heille ja meille kaikille: nuorille, vanhoille ja keski-ikäisille pareille, avio- ja avopareille, mies- ja naispareille, perheellisille ja lapsettomille!

Rakkaus on aina juhlan arvoinen.


'

Uraäidin Ruuhkavuodet


Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet


Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

---
We were invited to a Valentine's Day wedding. It was a beautiful experience. The couple is around our age, close to 40. The wedding made me think what actually marriage can mean to different people. It is a juridical contract which makes life with children easier. But first and foremost marriage is a commitment. It's a public commitment to love and to work for happiness. That kind of commitment is always worth a celebration!

---
Muistathan osallistua ihanan lastenkirjan arvontaan aikaisemmassa postauksessani - aikaa on vielä huomiseen 16.2. klo 21 asti!  

Please don't forget to take part in the lottery which is on until Monday the 16th February in my blog. You might win a sweet children's book about the Finnish national composer Jean Sibelius. 

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

13. helmikuuta 2015

Ei niin täydelliset blogiäidit - Kun äiti on aina töissä


Tyypillinen arki-ilta: ikkunan takana hämärtää jo. Tietokoneen näyttö hohtaa hiljaisessa toimistossa, minä naputan raporttia. Mieheni on hakenut lapset koulusta, käynyt kaupassa, nyt he syövät lihapullia ja perunamuusia. Raportista on vielä viimeinen kappale tekemättä. Voin kuvitella kuinka 10-vuotias tyttäreni selittää tällä hetkellä innoissaan isälleen välitunnillla tapahtunutta selkkausta, ja ruoan jälkeen isä menee 7-vuotiaan poikani kanssa rakentamaan legoautoa.

Mitä minä teen töissä, kun muut kunnon äidit ovat tähän aikaan olleet jo pitkään perheensä luona? Se on hyvä kysymys.

Arkena en käytännössä ikinä tule kotiin ennen iltakuutta. Minulla on pitkä työmatka ja teen paljon töitä - olen aina tehnyt, yli viisitoista vuotta. Työ minulle tärkeä asia, enimmäkseen siksi että nautin siitä. Olen harvinaisen onnekas kun olen löytänyt työn, jossa olen hyvä. Voin hyödyntää lahjojani ja oppia koko ajan uutta. Kokea onnistumisen elämyksiä ja tuntea, että osaamistani arvostetaan. Tuntea sitä kuuluisaa työn imua, flowta!

Toisinaan teen pitkiä päiviä myös velvollisuudentunnosta. Toimin hyvin itsenäisessä asemassa eli pystyn itse aikatauluttamaan suurimman osan tehtävistäni. Mutta en vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen ole oppinut tekemään realistisia aikatauluja. Niinpä löydän itseni usein kököttämästä toimistolla, koska olen luvannut tehdä jotain mahdottomassa aikataulussa.

Miksi hankkia lapsia, jos ei halua olla niiden kanssa? Tai jos haluaa jotain muuta enemmän kuin olla perheensä kanssa? Millaisen tunnelukon poissaoleva vanhempi jättää lasten psyykeen? Rakastan perhettäni, rakastan työtäni. Onko puolet pelkkiä sanoja? Rakkaushan on tekoja: sitä että arjessa osoittaa mikä on tärkeää. Näitä ajatuksia pyörittelen päässäni usein.

Yritän lohduttaa itseäni sillä, että ei ole huono asia, jos lapset saavat esimerkin työstään pitävästä aikuisesta. Se ehkä kannustaa heitä etsimään rohkeasti elämässään sitä omaa juttuaan - työtä, joka on kivaa ja josta vielä maksetaan! Lohdutan itseäni myös sillä, että pääsääntöisesti en enää tuo töitä iltaisin kotiin. Kotiin päästyäni laitan sähköpostin synkronoinnin pois päältä ja olen läsnä.

Useimmiten lohdutan itseäni sillä, että lapsilla on maailman paras, läsnäoleva, turvallinen isä ja paljon rakastavia sukulaisia ja ystäviä. Monien psykologien mukaan riittää, että lapsella on elämässään edes yksi turvallinen aikuinen. Meidän lapsilla niitä on monta.

Kotimatkalla moottoritie on tyhjä, tähän aikaan ei enää tarvitse ohitella muita kotiin kiiruhtavia työmatkalaisia. Eteisessä ehdin hädin tuskin riisua takkia, kun pulputus jo täyttää ilman. "Kato äiti, tää on tila-auto. Tossa on takaluukku, täällä on penkit kuudelle." Monen päivän mittainen legourakka on saatu päätökseen!


Mies lähtee treeneihin, otamme lasten kanssa iltapalaksi kaakaota. Juttua riittää ruokapöytään asti. "Ja voitsä kuvitella, sit se tyyppi alkoi ihan rageen, kun meidän luokan tytöt sanoi sille että..."

Harjaan pojan hampaat ja etsiskelen tytön kadonneita jumppatrikoita. Iltasaduksi luemme Herra Hakkaraista.

Seuraava työpäivä onkin etätyöpäivä kotikonttorilla. Saan naputella konetta sekä puhua puhelinpalavereita kotisohvalla villasukat jalassa, ja ehdin hakea pojan ajoissa iltapäivähoidosta.

En ole täydellinen äiti vaan kaukana siitä. Sen sijaan yritän olla riittävän hyvä. Yritän parhaani, että minusta riittäisi kaikille tässä elämäntilanteessa, jossa on niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa. Toivottavasti se jatkossakin riittää kaikille: niin lapsille, puolisolle kuin työnantajallekin. Ja minulle itsellenikin.

---------
Postaus on osa Kaksplus-blogiyhteisön Ei niin täydelliset blogiäidit postausten sarjaa. Käy tutustumassa myös muiden mahtavien naisten oivaltaviin ja herkkiin postauksiin!

Muistathan osallistua ihanan lastenkirjan arvontaan aikaisemmassa postauksessani - aikaa on maanantaihin 16.2. klo 21 asti! 

-------
This blogpost describes my typical weekday evening. I work quite late. Even though my children are only 7 and 10 I almost never come home before 6 pm. 
I work a lot because I love my work. Sometimes I also get stuck in the office thanks to unrealistic schedules. I've been in the business for a long time but I'm still not good at creating realistic timetables. 
However, by the time when I leave the office the highway is empty. This is an important thing because I have to drive a long way to work. 
In the evenings I  spend time with my children. I also enjoy a lot the possibility to work regularly in the home office.
Work life balance is not a simple question. I try to be enough for all the parties: my children, my husband and my employer. And myself, too. 


Please don't forget to take part in the lottery which is on until Monday the 16th February in my blog. You might win a sweet children's book about the Finnish national composer Jean Sibelius.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

11. helmikuuta 2015

Aurinkoinen helmikuun päivä läheltä ja kaukaa

Olin eilen pikkupoikamme kanssa kotosalla. Ekaluokkalainen meni maanantaina vielä hieman toipilaana kouluun, mikä ei ollutkaan ihan viisasta. Koulupäivän jälkeen yskä yltyi yöllä niin, että päätimme eilen aamulla jättää pojan kotiin lepäilemään.

Pieni Lintu -blogissa viikon Makro Tex -haasteen teemana on tällä kertaa helmikuu. Haasteen ensisijainen tarkoitus on inspiroitua kuvaamaan teemaan liittyen uusia makrokuvia, mutta vanhojakin kuvia voi käyttää, eikä kuvien välttämättä tarvitse edes olla makrokuvia. 

Kävin keskipäivällä viemässä roskat ulos ja tavaraa varastoon. Poika katsoi lastenohjelmia ja minä näpsin samalla muutamia kuvia. Kun isä tuli kotiin, vaihdoimme hoitovuoroa ja lähdin metsään lenkille. Päivä oli harvinaisen aurinkoinen ja leuto ollakseen helmikuuta.

Tulevatkohan pakkaset vielä takaisin? Minusta se olisi kivaa. En ole vielä ehtinyt kunnolla hiihtämään...

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet


Uraäidin Ruuhkavuodet

 Uraäidin Ruuhkavuodet

P.S. Muistathan osallistua ihanan lastenkirjan arvontaan aikaisemmassa postauksessani - aikaa on maanantaihin 16.2. klo 21 asti! 

-------
My son was sick yesterday and I stayed at home taking care of him. Around midday I popped out of the house to empty the rubbish bin and to take some quick photos for the Makro Tex challenge launched by Pieni Lintu blog with the theme February. Later on when my husband came home I went out to the forest to get some exercise. The day was exceptionally warm and sunny considering that's it's only February now.
Please don't forget to take part in the lottery which is on until Monday the 16th February in my blog. You might win a sweet children's book about the Finnish national composer Jean Sibelius.


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista | vlog @Vlogia.