24. tammikuuta 2015

Kuvahaaste vei keskelle viiltäviä muistoja

Kuva lainassa rantapallo.fi -sivulta.
Elina käynnisti blogissaan hauskalta vaikuttavan kuvahaasteen, johon ilmoittauduin mukaan. Alun perin ajattelin, että tästä tulee yksi iloinen, tavallinen haastepostaus, kunnes tajusin mistä kuva on peräisin, ja painuin yllättäen syvälle 22 vuoden takaisiin muistoihin...

Haasteessa ideana on analysoida valittua kuvaa eri kantilta, julkaista analyysi omassa blogissa ja linkittää postaus käynnistäjän blogiin. Elinan valitsemassa kuvassa vietetään uutta vuotta Sydneyssä.

Minä asuin lukioikäisenä vuoden vaihto-oppilaana Australiassa. Kuva voisi ihan hyvin olla näpätty vuodenvaihteesta 1992-1993. Olin silloin isoissa bileissä juuri Sydneyn keskustassa. Vaihto-oppilaskaverini rikkaat vaihtovanhemmat järjestivät hänelle valtavat kekkerit kattohuoneistossa Sydneyn keskustassa. Pitopalvelu passasi vieraita, juomat virtasivat ja ilotulitteet värjäsivät taivaan.

Mistä sitten viiltävät muistot?

Vaihto-oppilasvuosi muutti elämäni. Sain Australiassa mahdollisuuden kokea monia sellaisia elämyksiä, joita en koskaan enää koe elämässäni. Matkustin vuoden aikana satoja ja satoja kilometrejä. Halasin koalaa ja silitin kengurua. Telttailin autiomaassa ja kiipesin keskelle Australian korkeinta vuorta. Patikoin viidakossa ja kokeilin laitesukellusta. Ystävystyin toisten nuorten kanssa, jotka olivat kotoisin maailman joka kolkasta: Japanista, Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Saksasta, Pohjoismaista...

Silti päällimmäinen vaihto-oppilasvuoteen liittyvä tunne minulla on ahdistus. Monia silloin kokemiani tunteita ja asioita en koskaan ole pukenut sanoiksi ja purkanut ulos, vaan olen painanut ne jonnekin syvälle. Mutta kenties jo muuutaman vuoden kulutua minun on pakko käsitellä kokemuksiani. Voihan olla, että Hipu tai Hessu haluaa lähteä lukioikäisenä vaihtoon.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Itse en päästäisi sellaista nuorta maailmalle kuin mitä itse olin. Olin vielä niin täynnä murrosikäisen kuohuntaa, ihan kaistapää. Olin kaikilla tavoin epävarma itsestäni, koko olemukseni huusi:" kelpaanko minä?" Hain hyväksyntää ja huomiota väärillä tavoilla. En kunnioittanut itseäni enkä muita, en osannut vetää rajoja. On ihme, että pääsin yhtenä kappaleena takaisin kotimaahan.

Eräs toinen vaihto-oppilas ei päässyt. Hän sekoili kavereidensa kanssa kohtalokkaasti. Hänen vanhempansa saivat kesken vaihtarivuoden suruviestin, joutuivat tulemaan Australiaan poikansa hautajaisiin ja veivät hänen tuhkansa mukanaan kotimaahan.

Toisaalta sain vaihtarivuodelta sen, mitä eniten halusin: opin englanninkielen niin täydellisesti, että se on nykyäänkin täysin sujuvaa.

Kokemusteni perusteella minun on kuitenkin vaikeaa ajatella, että päästäisin omat lapseni ulkomaille yksin asumaan ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä. Toki vaihto-oppilas elää suojeltua elämää, mutta se ei välttämättä riitä. Kuusitoistavuotias on ihan ikänsä puolesta vielä niin kovin puolustuskyvytön, lapsi vasta.

Toisaalta esimerkiksi Hipu on monin tavoin tasapainoinen ja tuntee jo itsensä paremmin kuin minä samanikäisenä. Ja tietenkin asuminen ulkomailla tekee hyvää. Toivon, että jossain vaiheessa molemmat lapseni asuisivat ulkomailla ymmärtääkseen, että eri puolilla maailmaa ihmiset ovat kuitenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Mutta ehkä tuo kokemus voisi odottaa siihen saakka, kunnes molemmat ovat täysi-ikäisiä ja täysin sovussa itsensä kanssa?

Elina varmaan toivoi monitahoisempaa analyysia itse kuvasta, eikä vain kuvausta omista assosiaatioista. Minulle tuo punainen ilotulitus kuitenkin toi niin voimakkaita muistoja, että jääkööt kuvan tarkempi erittely sikseen.

Onko linjoilla muita entisiä vaihtareita? Jos murrosikäinen lapsesi haluaisi vaihto-oppilaaksi, päästäisitkö?

-----
I decided to take part in a challenge launched by Elina in which participants are supposed to make an analysis of the photo above. At first I thought that this post will be a normal, easy-going blogpost about a challenge. However, then I realized that the photo was taken probably on a new year's eve in Sydney.
I spent a year in Australia as an exchange student during 1992-1993. It was a very special experience which changed my life in many ways. 
Most of my memories from that time are pretty painful. I was a teenager back then, very insecure and did too many stupid things.
If my child wanted to go on a high school exchange, I might not say yes, at least not straight away. Living abroad is a great way of learning tolerance: it makes one understand that people have a lot in common. Nevertheless I think that my children can wait until they have grown up before they go on adventures like that.
What do you think?


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

19 kommenttia:

  1. Hei, kiva kun osallistuit! ^_^

    Luen tämän vasta, kun saan omani julkaistua, niin pysyy ajatus kasassa. Oma teksti vielä himpun kesken ja koska ollaan juhlissa, menee iltaan ennen kuin saan valmiiksi. '(Ai miten niin kaikki jää viime tippaan?).

    Ps. Onnittelut kaksplussaan pääsystä! :) Pitänee lukea sun ajatuksia siitäkin paremmalla ajalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta haasteesta. Ilo oli loppujen lopuksi minun puolellani, vaikka haaste olikin yllättäen aikamoinen matka menneisyyteen...
      Toivottavasti oli kivat juhlat! =)

      Poista
    2. Kiitos. Nyt minäkin sain julkaistua oman tekstini. Mielleyhtymiä. Tällainen on oikeastaan kivaa ja virkistävää harjoitusta aivoillekin, jos ensi kerralla saisin jo mielikuvituksen paremmin laukkaamaan. :)

      Tämä sinun teksti oli mielenkiintoista luettavaa. Ikävä, että vaihtarivuosi ei ollut ainoastaan positiivinen kokemus. :( Kyllä minä silti päästäisin omani maailmalle, itselläni on myös hyviä kokemuksia mm. jenkkivaihtariajalta ja isäntäperheestäni. Toki moni asia on tuuristakin kiinni.

      Omaa vaihtarimuistoani tosin värittää minun kanssa yhtä aikaa IFYEnä olleen samanikäisen tytön kohtalo. Meidän reissu oli hyvä, vaikka eri perheissä ja eri paikkakunnilla oltiinkin. Silti tuo reissu yhdisti. Mutta oman inttiaikani loppupuolella sain suruviestin tuon ystäväni poismenosta. Hän oli Suomeen muutettaessa (ja minun keskittyessä armeijaan) valinnut väärän polun ja kuoli huumeiden käytön seurauksena. :'( <3

      Poista
  2. Luulen, että riippuu todella yksilöstä kenelle vaihtarivuosi sopii ja kenelle ei. Itse olisin ollut aivan liian lapsi lukioikäisenä tuollaiselle reissulle. Kielikurssimatka teininä riitti ;). Se kyllä harmittaa, kun ei tullut opiskeluaikoina koettua vaihtarivuotta, joka olisi vahvistanut kielitaitoa. Omien lasten kohdalla toivoisin, että pitkät ulkomaanreissut toteutuisivat vasta opiskelijaiässä :). No, siihen on onneksi vielä pitkä aika.
    Blogissani on sinulle sydänhaaste. Sen voi halutessaan toteuttaa vaikka ihan lyhyesti postauksen ohessa ;).
    http://nainentalossa.blogspot.fi/2015/01/ryppyja-ja-sydanasioita.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kaikki on yksilöllistä, eikä yleistyksiä voi tässäkään asiassa tehdä.
      Kiitos haasteesta, otan sen mielelläni vastaan! :)

      Poista
  3. Olipa mielenkiintoinen teksti. Pitää kommentoida tarkemmin myöhemmin! Munkin blogissa on kuule sulle haaste, jos vaan jaksat osallistua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta - se on ehdottomasti ensi viikon kirjoituslistalla! :)

      Poista
  4. Mä revittelin itseäni irti kodin rajoista kielikurssilla 17-vuotiaana Ranskassa ja aupairina New Yorkissa 19-vuotiaana. Ja ihme on, että mitään ei sattunut. Villiä oli ja päätöntä.
    Haluaisin mahdollistaa samat kokemukset omilleni, sillä plussaa jäi niin paljon. Ja toivon, että heillä ei olisi tarvetta kokeilla kaikkea mitä mitä kokeilin. Oma kotikasvatukseni oli nimittäin niin tiukka, että vapauduttuani olin vauhdissa.. Päivä kerrallaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taisi olla samanlaisia syitä taustalla. Tiedän, että lasten pitää antaa hakata itse päätään seinään mutta toivoisin, että jos on pakko törmäillä ulkomailla niin törmäilisivät vasta vähän kypsempinä. Voisivat päästä pienemmillä vaihingoilla...

      Poista
  5. Kuva ja etenkin kirjoituksesi sai minutkin muistelemaan... Vaihtarina en ole lukiossa ollut, mutta kielikurssilla teininä ja 3kk vaihdossa opiskelijana. En minäkään ollut kypsä. Hurjalta tuntuisi päästää omat lapset maailmalle kovin nuorina, mutta ehkä he ovat äitiään fiksumpia ja omaavat toivottavasti paremman itsetunnon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luotan siihen, että lapseni olisivat äitiään fiksumpia. Ovathan ne nykyään niin monella tavalla edistyneempiä kuin me samanikäisinä mutta silti... ;)

      Poista
  6. Kaikessa ollut niin hyvää, kuin ahdistustakin. Vaihto-oppilasvuosi on aika suuri irtiotto perheestä ja tuntuu, että nykyajan lapset ovat pari vuotta jäljessä kypsymisen suhteen, kuin itse oli silloin. Tosin olin niin ujo, että minusta ei olisi ollut lähtemään.... Serkkuni oli muuten samoihin aikoihin Ausseissa kuin sinäkin.

    Minulle tarjoutui 19v mahdollisuus lähteä Washingtoniin vuodeksi au pairiksi, arvaas vaan kieltäydyin tietenkin. Ujous oli hirmuinen este ja tuo Washington vuosi on hieman jäänyt kaduttamaan.

    Upeaa että sait kokea Australian ja mahtavan enkunkielen ja kenties joudut ne ahdistuksetkin pohtimaan viimeistään omien lasten kautta. Jos lähtevät vaikka vaihtariksi, niin luulenpa että silloin viimeistään tunteet nousee pintaan.

    Nuoren elämä kun on sellaista tunteiden vuoristorataa ja ahdistus välillä kovinkin syvää. Maailmanloppuhan se meinasi itsellekin välillä tulla. Aikamoinen kypsyminen selvitä niistä tunteista ulkomailla ilman vanhempien olkapäätä. Ja kenties jotkut tunteet vaan jemmaa jonnekin, mutta toisaalta on niitä tullut jemmattua ihan kotisuomessakin... Ja ihmeelliset asiat vaikka riita isän kanssa nostaa ne hyvinkin äkkiä pintaan.

    Hurja tuo tarina, että vanhemmat joutuivat hakemaan lapsensa arkussa... Mutta meidänkin ystäväporukasta osalla meni niin lujaa, että eräs ihan parhaimmista ystävistäni jäi nuorena humalassa auton alle. Nuoruus on rankkaa aikaa ja vaikka omat lapset ovat hieman pullamössöjä, on mahtavaa että heihin on puheyhteys. <3 Puhumalla moni ahdistus ja ongelma ratkeaa. :)

    Ihanaa sunnuntaita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, eihän sitä tiedä mikä osa noista vaihtarivuoden angsteista kuului ikään ja olisi ollut edessä kotimaassakin. Mutta raskasta sielä oli välillä yksin räpeltää, toisella puolella maapalloa, tuhansien kilometrien päässä kaikista oikeasti läheisistä ihmisistä.
      Ihanaa saada sun näkemyksiä, sinä kun olet jo yhden teinin kasvattanut ihmiseksi! <3 puheyhteyden säilyminen, se se taitaa olla olennaista. Että tietää, mitä lapselle kuuluu ja on kiinnostunut.
      Ihanaa viikon jatkoa! <3

      Poista
  7. Hei, onnea tänne uuteen kotiin!

    Minä irrottelin kanssa alaikäisenä muutamilla "ulkomaankomennuksilla" sen verran, etten oikein tiedä, luottaisinko omiin lapsiini niin paljon niin nuorena. Olin kyllä ihan suht kypsä, vahva ja tasapainoinen, eikä kotitaustakaan ollut liian ankara... Sekoilu tuntui muuten vain hohdokkaalta. Oi, voi.

    En todella tiedä, mitä tehdä, kun nuo omat silmäterät tuosta jossain vaiheessa haluavat lähteä kokeilemaan siipiään. Esikoinen tuntuu kyllä järkevämmältä kuin minä hänen ikäisenään, mutta myönnän, että hirvittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin tuntuu, että murehdin hieman aikaisin, täyttäähän tyttökin vasta 11. Mutta kun nämä vuodet lentää ohi niin nopeasti että ennen kuin huomaankaan, se meinaa jo lentää pesästä.
      Lisäksi mietin sitä, että kyllä minäkin olin tasapainoinen vielä ennen murrosikää mutta sitten murkkuna menin jotenkin sekaisin. Sormet ristissä, ettei niin kävisi...

      Poista
  8. Mielenkiintoista lukea ajatuksiasi vaihto-oppilasvuodesta. Olin itse lukion jälkeen vuoden USAssa opiskelemassa paikallisessa collegessa ja se on ollut yksi parhaista kokemuksista ikinä. Ehkä olin juuri sen verran vanhempi (19v), että reissu oli kaikinpuolin mahtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin Australian jälkeen yhden kesän töissä Saksassa vuonna 1994 eli 19-vuotiaana mutta sielläkin kyllä toilailin aika lailla. Vasta työharjoittelu Benelux.maissa 1999 meni paremmin. Ehkä jokainen meistä kypsyy eri tahdissa, myös tässä asiassa.
      Toisaalta mun vaihtarivuoden kokemuksiin vaikuttaa paljon moni asia, mitä tapahtui ennen kuin lähdin vaihtoon. Olin jo valmiiksi aika rikki, eikä matka pallon toiselle puolelle tilannetta parantanut.

      Poista
  9. Ihan samat fiilikset. En myös päästänyt lastani vaihtoon, koska näin kaiken mitä olisi voinut sattua... Sekä samoin olen jättänyt käsittelemättä nuo sen vuoden ahdistuksen aiheet ja miettinyt välillä että pysyykö ne siellä takana vai pulpahtaako joskus eteen. Onhan siinä iässä usein se murkkuikä pahimmillaan ja on olevinaan fiksu, vaikkei oo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Hyvä löytää joku, joka tuntee ja kokee samoin kuin minä. Tsemppiä sen varalle, että muistot pulpahtaa pintaan ja vaatii käsittelemistä...!

      Poista

Kiitos, kun jaoit ajatuksesi!