30. marraskuuta 2014

Kaamosajan selätysvinkit osa 2: hauskat sisäpuuhat

Osa postauksesta yhteistyössä reippailuhalli Huimalan kanssa

Päätin joulukuun ajan jakaa kanssanne muutamia keinoja, jotka ovat tuoneet omaan kaamosaikaani energiaa. Jotten vaikuttaisi täysin ehdottomalta ulkoilufriikiltä (kuten ensimmäisen kaamosajan selätysvinkin perusteella voisi luulla) on toinen vinkkini tässä: keksi mukavaa tekemistä sisätiloissa.

Koululaisten kanssa ulkoilu ei enää ole jokapäiväinen rutiini, kuten vielä muutama vuosi sitten. Onneksi ruudun tuijottelu ei ole ainoa mielekäs sisäpuuha (vaikka lapset sitä itse hanakasti ehdottaisivatkin) vaan kotona voi keksiä paljon muuta kivaa tekemistä.

Maailman Paras Mies taisi kotiäitiaikanani ihmetellä minun ja lasten rutiininomaista elämänmenoa. Suorittaja kun olen, kotiäitinä minulle oli hyvin tärkeää pyrkiä säännöllisyyteen eli siihen, että ateriat syötiin tiettyyn aikaan, sen jälkeen ulkoiltiin vähintään x minuuttia ja lapset pääsivät päiväunille ennaltamäärätyllä kellonlyömällä.

Kun mies oli hoitovapaalla, meno varmaan oli asteen rennompaa. Hän ei esimerkiksi ulkoiluttanut lapsia kurjalla säällä. Edelleen hän on hyvä keksimään lasten kanssa kivaa sisäpuuhaa. Näinä harmaina kaamosiltoina meidän käytävällä voi usein päästä seuraamaan ammattilaisten sählymatsia! Tässä pätkässä pelaavat Vancouver ja San Jose.



Minä en ole yhtä etevä leikkimään lasten kanssa kotona, koska siellä joka nurkasta irvistelee vastaan joku tekemätön kotityö. Siksi vietän mielelläni lasten kanssa laatuaikaa kodin ulkopuolella.

Meillä oli Hessun kanssa viikonloppuna äiti-poika-ilta, sillä mies oli pikkujoulussa ja Hipu kaverinsa luona yökylässä. Ajattelin ensin, että katsomme vain pojan kanssa leffan ja napostelemme jotain hyvää. Mutta sitten keksin aktiivisemman vaihtoehdon: päätimme lähteä reippailuhalli Huimalaan. Sain blogini kautta sisäänpääsymaksusta alennusta.

Hessu tykkää Huimalassa erityisesti trampoliineista ja autoradasta. Huimalassa jokainen leikkiväline on pisteytetty sen mukaan, miten ne kehittävät tasapainoa, kehonhallintaa, silmien ja raajojen yhteistyötä sekä tilanhahmotusta. 

Trampoline

Trampoline


Autorata

Autorata


Huimala

Huimalassa

Huimala


Huimalassa arki-iltaisin (tiistai-perjantaina klo 17 jälkeen) lapsen sisäänpääsymaksuun sisältyy myös ruoka-annos. Aikuinen pääsee S-Etukortilla maksutta Huimalaan maksavan lapsen seurassa.

Meillä oli mukavaa :) Hessu touhusi kavereineen eri laitteissa ja kävi aina välillä moikkaamassa minua aikuisten nurkkauksessa. Se on aikuisten oma tila, jossa on hierovat tuolit ja hyvä valikoima aikakauslehtiä.

Mielestäni Huimala on mainio tapa viettää aktiivisella tavalla kaamosajan harmaa ilta, jos keli ei houkuttele ulkoilemaan.

29. marraskuuta 2014

Kaamosajan selätysvinkit osa 1: ulkoile hyvässä seurassa

Minulle marras-joulukuu on aina ollut vaikeaa aikaa. Tuntuu että silloin elämä on pelkkää rämpimistä läpi harmaan, tahmean mössön. Tunnustaudun siis niiden joukkoon, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta. Siksi ajattelin jakaa kanssanne muutamia keinoja, jotka ovat tuoneet omaan kaamosaikaani energiaa. Ehkä näistä on apua tai iloa jollekin toiselle valon vähyydestä kärsivälle. Kannattaa kokeilla!

Kun odotin Hipua, olin myös ajoittain allapäin. Uusi elämäntilanne jännitti ja pelotti. Äitiysneuvolan hoitajalla oli tuolloin aina sama vinkki: mene ulos, ulkoilemaan, ulkoilma piristää. Välillä se ärsytti, mutta hän oli kyllä ihan oikeassa.

Olen huomannut, että aina jos pääsen ulkoilemaan valoisaan aikaan, maailma näyttää erilaiselta. Kuluneen vuoden aikana ulkoilu on ollut vielä monin verroin hauskempaa, sillä olen saanut Hipusta lenkkikaverin. Toisinaan käymme tytön kanssa oikein juoksulenkillä, useimmiten kuitenkin sauvakävelyllä. Nyt, kun lapset ovat jo isompia, livistämme joskus myös Maailman Parhaan Miehen kanssa kahdestaan lenkille sillä aikaa, kun lapset puuhaavat omiaan.

Menkää ihmiset ulos, metsään! Pikku lenkki lähimetsään ei koskaan kaduta. Siellä tulee joka kerta hyvä mieli.

Nordic walking
Hipu on jo melkein samankokoinen kuin minä, joten meidän ylimääräiset kävelysauvatkin ovat nyt käytössä.


Kelopuu
Rakkaimman lenkkipolkuni varrelta löytyy upeita kuvauskohteita,

Mrtsälampi
Läheisen metsälammen näkymiin ei ikinä kyllästy.

Metsässä
Hyvässä seurassa metsälenkillä voi vähän hassutellakin.

Sauvakävelyllä
Metsästä tarttui mukaan taas valtava annos hyvää mieltä ja energiaa!


27. marraskuuta 2014

Iso ikäero ei estä yhteisleikkiä

Meidän lapsilla on melko tarkkaan kolme vuotta ikäeroa. Muistan Hessua odottaessani pohtineeni, löytyykö lapsille ikinä yhteistä tekemistä, kun ikäeron lisäksi toinen on tyttö ja toinen poika.

Kuuntelin lasten juttuja hiljattain, kun meillä leivottiin pipareita. (Kyllä, myös joulunvihaajan perheessä leivotaan jouluherkkuja. Koululaiset ovat niin näppäriä, että hoitavat itse koko homman - minun tarvitsee vain keskittyä maistelemiseen ja välillä auttaa Hessua kaulimisessa, jos taikina on liian jäykkää.)

Kuinka turhaan epäilinkään yhteisleikkien onnistumista! Meidän lapsilla on edelleen ihania mielikuvitusleikkejä, vaikka Hipu alkaa olla jo esiteini ja ymmärtää jo paljon myös aikuisten maailmasta.

Leipoessa lapset laittoivat taikinahahmot keskustelemaan. Voi veljet niitä juttuja - olisi pitänyt laittaa video pyörimään! Yhteen leivontatuokioon mahtui komediaa, draamaa, jännitystä ja tragediaakin erityisesti, jos joku taikinahahmo osoittautui elinkelvottomaksi ja joutui uudelleen kaulimen alle...

Piparkakut

Piparkakku


Piparkakkutalo

Piparkakkutalo

Muistan edelleen kirkkaasti lasten ensimmäisen yhteisleikin. Hessu oli silloin vuoden hujakoilla, eikä vielä puhunut paljoa (ainakaan suomea), mutta hänen itseilmaisuaan vaihe ei mitenkään rajoittanut.

Olin kodinhoitohuoneessa pyykkihommissa ja lapset keksivät istua peräkkäin lastenammeeseen, joka lojui tyhjänä lattialla. Neljävuotias Hipu alkoi leikkiä, että amme on vene ja ryhtyi soutamaan joku lelu kädessä. Takana istuva Hessu-vauva lähti innolla mukaan ja pian molemmat lapset heiluivat ammeessa suurella merimatkalla. Jossain vaiheessa vauhti hiipui ja Hipu siirtyi muihin hommiin. Hessu tuli tästä haikeaksi, kökötti hetken yksin ammeessa mutta ei tyytynyt tilanteeseen vaan kipitti pian siskon perään ja viittilöi uudestaan ammeen suuntaan. Hän halusi jatkaa leikkiä - halusi kohdata siskon uudestaan yhteisessä mielikuvitusmaassa, kun kerran oli sinne päässyt mukaan siitä huolimatta, että yhteinen kieli vielä puuttui.

Nykyään erityisesti viikonloppuaamuisin on ihanaa katsella lapsia, jotka kikattavat yhdessä meidän aikuisten sängyssä ja höpöttelevät kahdenkeskisiä juttujaan. Toki meidän elämä ei ole pelkkää kikatusta ja höpötystä, vaan aina tasaisin väliajoin sisarukset myös ottavat mittaa toisistaan: toinen yrittää pomottaa tai toinen heittää hanskat tiskiin, eikä suostu mihinkään.

Silti paljon useammin lapsia katsellessa minut valtaa onni. Kai me jotain olemme tehneet oikein, kun ne niin usein osaavat olla kivoja toisilleen.

25. marraskuuta 2014

Olipa kerran...perhe ja ura tasapainossa

Blogini Facebook-sivulla minulta toivottiin jo jonkin aikaa sitten kirjoitusta vuosista, kun lapsemme olivat pieniä ja kokemuksia siitä, miten sain työn ja perheen sovitettua samaan ruutuun. En aikaisemmin tarttunut aiheeseen koska koin sen hieman vaikeaksi.

Minusta tuntuu, etten oikein ikinä ole kunnolla saanut yhteensovitettua perhe-elämää ja työtä, vaan aina tuntuu että jokin elämän osa-alue on rempallaan. Välillä perhe kärsii, toisinaan työ, joskus oma fyysinen kunto ja jaksaminen, useimmiten koti- ja pihatyöt. En siis ole mikään hyvä esimerkki tällä saralla. Perustin bloginkin itse asiassa enemmän saadakseni muilta tukea (=lohtua huonolle omatunnolle ja riittämättömyyden tunteilleni?) ja löytääkseni muita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa mutta onnistuneet ruuhkavuosien tasapainoilussa minua paremmin.

Posiiivisia esimerkkejä olenkin jo löytänyt täältä blogimaailmasta: esimerkiksi Heli on perustanut oman yrityksen ja pystyy nykyään olemaan enemmän kotona lastensa kanssa! Anulle taas on nykyään mahdollista viettää päivittäin myös muutama tunti omaa aikaa, mikä on mielestäni mielettömän tärkeä asia oman jaksamisen kannalta!

Milloin minun elämässäni työ ja perhe-elämä ovat olleet tasapainossa? Ovatko milloinkaan?

Kyllä, mieleeni muistuu yksi ajanjakso, jolloin arki-illat ja viikonloput eivät olleet aina liian lyhyitä ja uskalsin sanoa tietäväni mitä lapsille kuuluu, vaikka olin töissä. Tämä kulta-aika oli vuoden 2009 alkupuolella, kun palasin Hessun synnyttyä melkein kahden vuoden hoitovapaalta töihin, mutta tein vain nelipäiväistä viikkoa eli olin osa-aikaisella hoitovapaalla.

Taapero
Hessu oli taaperona ihan autohullu. Hänen ensimmäinen sanansa oli Äiti, mutta toinen oli Kekka, mikä tarkoitti kaikkia laitteita, joissa oli moottori.

Marketanpuisto
Hipu ja Hessu hoidettiin kotona siihen saakka, kunnes Hessu oli 2,5 vuotta ja Hipu 5,5. Hipu tosin oli 2,5-3,5-vuotiaana välillä vuoden perhepäivähoidossa ennen Hessun syntymää.

Potkuri
Tämä kuva otettiin joululomalla 2009 ennen kuin palasin hoitovapaalta töihin. Kuvassa Hessu, vaikka haalari onkin punainen :)

Kevättalvi
Hipu ja Hessu jäivät hyvillä mielin isänsä hoitoon vuodenvaihteessa 2009, kun palasin parin vuoden hoitovapaan jälkeen työelämään.

Minä olin tuon kevään töissä maanantaista torstaihin ja mies ne päivät lasten kanssa kotona. Perjantaisin roolit vaihtuivat eli mies meni töihin, kun minulla oli hoitovapaapäivä. Oli ihanaa, kun viikossa oli yksi ylimääräinen vapaapäivä, jolloin ei tarvinnut olla tavoitettavissa! Koska olimme molemmat töissä, ei rahastakaan ollut niin tiukkaa kuin silloin, kun toinen oli kokonaan kotihodon tuella. Muistan, että laiskana äitinä vein perjantaisin monesti lapset leikkipuistosta päin lounaalle lähikahvilaan. Ne olivat rentoja, onnellisia päiviä. Toisaalta, silloin en vielä ollut yhtä vastuullisessa asemassa työelämässä kuin nykyään.

Lisäksi kuljin tuolloin ystävän kyydissä töihin, mikä lisäsi tunteja arki-iltaan. Me nimittäin menimme töihin aamuseitsemäksi ja lähdimme kotiin päin iltapäivällä kolmen maissa. Olin kotona jo neljältä ja ehdin laittaa ruokaa, nähdä lapset virkeinä ja käydä jopa kuntoilemassa ilman huonoa omatuntoa!

Hiljattain myös Kukkavarvas pohti blogissaan ihanteellisinta hoitovapaajärjestelyä. Hän tuli samaan johtopäätökseen kuin hiljattain julkaistu Ylen uutinen: monelle vanhemmalle osa-aikatyö olisi myös Suomessa ihanteellinen vaihtoehto. Minäkin olen viime aikoina jälleen leikitellyt ajatuksella osa-aikaisesta hoitovapaasta, olisihan minulla siihen lakisääteinen oikeus vielä ensi vuoden puoliväliin saakka eli siihen asti, kun Hessu päättää tokaluokan...

Muita vinkkejä työn ja perheen yhteensovittamiseen en nyt oikein keksi. Ehkä sen, että yritämme laittaa asiat tärkeysjärjestykseen eli asettaa perheen ja oman hyvinvointimme etusijalle ja olla stressaamatta toisarvoisista asioista kuten koti- tai pihatöistä.

Joustavat työajat ovat meillä myös merkittävä asia, joka helpottaa arkea. Meillä nykyään toinen (minä) joustaa aamuista eli lähtee töihin myöhemmin ja vie lapset tarvittaessa kouluun ja toinen (Maailman Paras Mies) taas joustaa iltapäivisin eli hakee Hessun iltiksestä, laittaa päivällisen ja kuskaa lapset arki-iltaisin harrastuksiin. Tämä helpottaa lasten aamuja, kun heidän ei tarvitse lähteä tyhjästä talosta sekä iltapäiviä, kun Hessun ei tarvitse olla pitkään iltapäiväkerhossa tai Hipun yksin kotona kovin kauan.

Paras vinkkini uran ja työn yhteensovittamiseen naiselle on kuitenkin tasa-arvo. Anteeksi, jos toistan itseäni, mutta kyllä se vain niin on, että  menestyvän työntekijän taustalla on tunnollinen puoliso. En koskaan voisi tehdä nykyistä työtäni, jos myös Maailman Paras Mies tekisi ympäripyöreitä työpäiviä pitkän ajomatkan päässä. Hän on se, joka käytännössä pyörittää lastemme arkea sillä aikaa kun minä roikun toimistolla, harrastan, ja edustan. Olen hänelle siitä joka päivä kiitollinen.

Meillä isä on maailman paras, ja äitikin yrittää parhaansa aina, kun ehtii.

23. marraskuuta 2014

Oman pihan ilot ja kirot

Tänä viikonloppuna moni bloggaaja perheineen (esim. Iina, Elsa, Riikka ja Heidi) on nauttinut ensilumesta. Kukaan ei kuitenkaan ole tarinoinut lumitöistä. Tai ehkä ne, jotka olisivat voineet kirjoittaa aiheesta, ovat tehneet niin paljon lumitöitä, etteivät jaksa enää blogata.

Lumityöt

Lumityöt


Oma piha jakaa lapsiperheiden mielipiteet. Toiselle punainen tupa ja perunamaa voi olla toiveiden täyttymys, toiselle taas työleiri.

Lapsiperheen asumistrendit ovat vaihdelleet voimakkaasti kymmenen viime vuoden sisällä. "Asuntojen korkeat hinnat ajavat lapsiperheitä pois Helsingin seudulta", uutiset kertoivat syksyllä 2003, kun odotin Hipua ja olimme juuri tehneet kaupat taajamassa sijaitsevasta rivitaloasunnostamme. Sama trendi oli valloillaan vielä syksyllä 2009, kun asuimme ensimmäistä vuotta nykyisessä paritaloasunnossamme haja-asutusalueella: kehyskuntiin muutettiin halvemman ja väljemmän asumisen perässä

Viime vuonna aallonharja oli jo kääntynyt ja muuttaminen Helsingistä kehyskuntiin rauhoittui, Silti yllätyin, kun pari kuukautta sitten Hesarissa kerrottiin, että moni perhe haluaa nyt pientalosta kerrostaloon, koska ovat kyllästyneet pihatöihin.

Minä ja Maailman Paras Mies olemme molemmat kotoisin maalta, minkä vuoksi kerrostaloasuminen lasten kanssa ei ole meille vaihtoehto. (Nainen voi lähteä maaseudulta, mutta maaseutu ei lähde naisesta.) Minulle on tärkeää, että on edes pieni oma vihreä pläntti, jota voi kuopsuttaa ja jossa voi istuskella kesäaamuisin höyryävän teemukin kanssa. Parveke ei aja samaa asiaa, ainakaan sellainen, josta näkyy parkkipaikka tai toisen talon seinä.

Vauva-aikana oma piha oli kätevä. Molemmat lapsemme nukkuivat vauvoina makeasti ulkona vaunuissa, ja oman ikkunan alle vaunut oli näppärää jättää parkkiin kävelylenkin jälkeen: ei päämäärätöntä vaeltelua vaunujen kanssa ympäri kaupunkia tai vaununkopan roudaamista parvekkeelle ostoskassit käsikynkässä roikkuen.

Kun lapset olivat vielä sen ikäisiä, että vaativat vahtimista, oli mukavaa kun pystyi tekemään ulkoiluhetkinä muutakin kuin seisoskelemaan tyhjän panttina hiekkalaatikon reunalla. Samoin hieman myöhemmin, kun tenavat uskalsi päästää keskenään pihalle - ei muuta kuin tamineet päälle ja ovesta ulos. Ei rattaiden lastaamista, ei ulkolelujen roudaamista rapuissa: välineet odottivat valmiina omassa pihassa (yleensä siellä, mihin ne oli edellisessä leikissä jätetty...)

Oma, iso piha oli yksi iso asia, johon nykyisessä kodissamme ihastuimme. Hipulle ja Hessulle omat keinut ja hiekkalaatikko... Mutta koululaisten kanssa piha ei valitettavasti enää ole itseisarvo. Nykyään ekaluokkalainen lähtee mieluiten ulos vain, jos ystävä tulee hakemaan, ja kymmenvuotias ei välttämättä lähde sittenkään. Koululaiset juuttuvat herkästi kavereidenkin kanssa omaan huoneeseen ja roikkuisivat ruudulla koko ajan, ellei asiaan puututtaisi.

Leikki-ikäisten kanssa päivä rakentui rutiinien ympärille: aamupalan jälkeen ulos, lounas, päikkärit ja iltapäiväulkoilu... Meno alkoi muuttua, kun kuopuskin jätti päiväunet pois. On hienoa, että isommat lapset pystyvät jo joustavaan päivärytmiin, eikä arki enää ole niin kaavamaista. Toisaalta on sääli, että tietyt mukavat rutiinit kuten säännöllinen ulkoilu jää herkästi välistä.

Tänä syksynä olen pohtinut paljon oman pihan merkitystä. Pelkkä hiekkalaatikko ei ekaluokkalaistakaan enää houkuttele, ellei naapurin eskarilainen ole seurana. Keinut seisovat jo suurimman osan vuodesta tyhjinä, ja leikkimökki on ulkovarastona. Luojan kiitos on sentään keksitty trampoliini!





Piha on nykyään eniten minun puuhamaani. On onni, että oikeasti rakastan ruohonleikkuuta, haravoimista ja jopa luomen luomista. (Tykkään niistä varmaan siksi, että ehdin harrastaa niitä aika vähän.)

Moni omakotiasuja on innokas puutarhuri ja juuri harrastuksensa vuoksi halunnut ison pihan. Minustakin olisi ihanaa muotoilla pensaita, trimmata nurmikonreunoja ja nysvätä suihkulähteiden tai kiviasetelmien parissa. Paitsi että siihen vain ei ole aikaa tässä ruuhkavuosien keskellä. Sen kyllä huomaa meidän "luonnonpihasta", jossa vanhat lelut lojuvat sikin sokin käpyjen, neulasten, lahoavien lehtien, ja muun roskan keskellä.

Yritän tässäkin asiassa pitää Sisäisen Suorittajani kurissa. Nauttia pihatöistä silloin kun ehdin ja suurimman osan ajasta olla stressaamatta niistä. Elää kuten itämainen sananlasku opettaa:

"Mikään elämässä ei ole tärkeää, paitsi puutarhanhoito. Eikä sekään kovin tärkeää."

21. marraskuuta 2014

Suhtaudun muutoksiin kuin lapsi

Osallistuin työkaverin läksiäisiin. Tunnelma oli katossa, kollegat rentoja ja juhlatuulella. Kilisteltiin, pidettiin puheita, muisteltiin menneitä. Minulla vain oli blues-olo.

Ravintola

Let's make a toast

Teimme läheisesti töitä yhdessä mutta emme ihmisinä varsinaisesti olleet erityisen läheisiä. Haikeissa fiiliksissäni ei siis ollut mitään henkilökohtaista. Tunsin yleistä muutosvastarintaa. Lähtö on vaikeampaa niille jotka jäävät, eikä sille joka lähtee.

Muutoksen ei pitäisi vaikuttaa työmäärääni, sillä seuraaja on valittu jo. Jäin siis hämmästelemään kapinointiani ja aloin pohtia, olenko yleensä ottaen muutosvastainen ihminen, yksi niistä jotka aina potkivat uudistuksia vastaan ja narisevat, että ennen kaikki oli paremmin.

En ole pitänyt itseäni vastarannankiiskenä. "Vierivä kivi ei sammaloidu", on tunnuslauseeni. Minähän olen itsekin "levoton" - vaihtanut työtehtäviä suunnilleen kolmen vuoden välein. Miksi sitten hangoittelen vastaan, jos muut lähtevät?

Tulin siihen johtopäätökseen, että suhtaudun muutoksiin kuin lapsi. Kaipaan ympärilleni turvallisia, muuttumattomia rakenteita, jotta voin rauhassa keskittyä itse menemään eteenpäin, kehittymään ja kasvamaan. Mutta jos toiset vaihtavat viitekehykset minulta kysymättä, silloin takerrun kiinni entiseen ja potkin vastaan.

Tämähän pätee lapsiin. Toisto, ennakoitavuus ja rutiinit - tästä niissä on kyse. Lapsi kaipaa ympärilleen turvallisuutta ja pysyvyyttä, koska pienen elämä on yhtä suurta muutosta.

Työelämässä etsitään nykyään ensisijaisesti dynaamisia, muutoshakusia ja kehittymishaluisia ihmisiä mutta veikkaisin, että meitä sala-taantumuksellisia on kuitenkin monta. Muutosvastarinta vain ei ole trendikästä.

Miten sinä suhtaudut muutoksiin, joihin et voi itse vaikuttaa?

20. marraskuuta 2014

Rahastanko lapsillani? Ajatuksia blogin kaupallisuudesta

Kun perustin perheblogin, pieni itsekriitikko minussa heitti heti kysymyksen: Yritänkö rahastaa lapsillani? Jokainen perhebloggaaja joutuu jossain vaiheessa pohtimaan perheensä yksityisyyden rajoja ja bloginsa kaupallisuutta, blogihan on ennen kaikkea joukkotiedotusväline, jonka lähtökohtainen luonne on saada postauksille mahdollisimman suuri yleisö ja julkisuus.

Kuten varmaan olette huomanneet, en pääsääntöisesti näytä blogissani muiden perheeni jäsenten kasvoja, ainoastaan omani.  Tämä siksi, että perheenjäseneni osaavat onneksi jo ottaa kantaa bloggaamiseeni. Esikoiseni Hipu on varmaan blogini kriittisin lukija, jolla on vankka mielipide erityisesti kuvista. ("Äiti, mun mielestä kuva on liian tunnistettava, jos silmäripset näkyy!")

Vaikka tämä on perheblogi, yritän ensisijaisesti kirjoittaa omista oivalluksistani kasvattajana ja jättää Hipun, Hessun ja Maailman Parhaan Miehen tekemiset vähemmälle. Heillä on oikeus luoda oma netti-identiteettinsä, minä en halua "hyväksikäyttää" heidän ajatuksiaan ja kuviaan blogini aineistona. Pelastakaa Lapset ry:n blogissa käsiteltiin hiljattain aihetta osuvasti - kannattaa lukaista!

Lapset ovat jo tarkkoja siitä, että heistä ei julkaista blogissa tunnistettavia kuvia.

Blogi on nettipäiväkirja mutta nykyään blogit ovat myös paljon muuta. Blogit ovat eräs tehokkaimmista keinoista saada näkyvyyttä ja markkinoida tuotteita tai palveluita. Mediaviikon mukaan moni blogien lukijoista kokee kaupallisuuden positiivisena, ja oikein tehtynä kaupallinen yhteistyö näyttää sopivankin osaksi blogimaailmaa, jos se tehdään avoimesti, selkeästi ja rehellisesti. Kilpailu- ja kuluttajavirasto on myös antanut ohjeen, mitä avoimuus käytännössä tarkoittaa.

Vaikka itse perustin blogini ensisijaisesti saadakseni vertaistukea muilta kouluikäisten lasten vanhemmilta, yritän myös olla moderni ja suhtautua avoimin mielin kaupallisiin yhteistyömahdollisuuksiin. Kerron tästä tarkemmin blogini sivulla Ota yhteyttä. Olen jo tehnyt yhden yhteistyöpostauksen liittyen Oman elämän inventaarioon.

Olin edellisessä elämässäni uutistoimittaja. Vuosien varrella idealistinen ajatus objektiivisesta, puolueettomasta journalismista karisi tehokkaasti. Nähdäkseni ei ole olemassa objektiivista totuutta, sillä jokainen kirjoitus/lehtijuttu on vain kapea subjektiivinen kuva todellisuudesta, jonka sisältövalintoihin kirjoittajan oma arvomaailma ja elämänkokemus vaikuttavat merkittävästi. Objektiivisena esiintyvässä journalismissa nämä vaikutteet ovat huolellisesti piilossa. Siksi mielestäni kaupallisuus silloin, kun sen suhteen ollaan avoimia, on ok.

Mitä mieltä sinä olet? Tein tuonne blogini oikeaan yläkulmaan pienen gallupin aiheesta. Käythän vastaamassa 27.11. mennessä: Häiritseekö sinua, jos blogissani on joskus mainoksia? Mainoksilla tarkoitan niin yhteistyöpostauksia, affiliate-linkkejä kuin myös bannereita.

Kerropa mielipiteesi, siitä olisi paljon apua blogini sisällön suunnittelemisessa!

18. marraskuuta 2014

Bloginpoikasen lentävä lähtö

Kuukauden ikäinen on tyypillisesti rytmitön olento, joka syö tiheästi ja nukkuu pätkissä: "Vauva syö aluksi tiuhaan, useimmiten 8–12 kertaa vuorokaudessa. Selkeää unirytmiä ei vielä ole. Vauva heräilee sekä yöllä että päivällä ja saattaa nukkua jopa 20 tuntia vuorokaudessa. Liikkeet ovat vielä refleksinomaisia säpsähdyksiä", kerrotaan Vauva-lehden nettisivuilla.

Tajusin juuri, että blogini täytti viime sunnuntaina kuukauden! Yhteneväisyyksiä mutta myös eroja kuukauden ikäiseen ihmisenpoikaseen löytyy: myös tämä bloggaaja napostelee välillä tiheästi ja unetkin ovat viimeisen kuukauden aikana jääneet tavallista vähemmälle. Viikonloppuisin taas univelkaa on maksettu takaisin, mutta ei kuitenkaan 20 tuntia vuorokaudessa ;)

Bloggaamisurani alku on ollut vauhdikas ja antoisa. Sitä voi suorastaan sanoa lentäväksi lähdöksi!

Olen julkaissut 18 postausta, joihin on tullut yli 40 kommenttia teiltä lukijoilta. Vein blogini myös Facebookiin, Instagramiin ja Twitteriin. Facebookissa blogini on löytänyt jo sata fania! Twitterissä olen julkaissut 171 tweettiä ja saanut 69 seuraajaa. Instagramissa olen julkaissut 32 kuvaa ja saanut 48 seuraajaa. Blogiani voi seurata myös Bloglovinin ja Blogilistan kautta.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Blogini ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut monenlaista.

Blogin elinaikana olen käynyt Tallinnassa, Brysselissä ja Kööpenhaminassa. Olen pohtinut yhteiseloa Sisäisen Suorittajani kanssa, hämmästellyt pikkutyttöni nopeaa kehitystä ja viettänyt hänen kanssaan laatuaikaa. Olen yrittänyt etsiä kiukuttelijalle vaihtoehtoja ja pohtinut, mikä on kouluikäisille riittävästi ruutuaikaa. Olen jopa avannut kotimme ovet lukijoille sekä esitellyt lempikotiasuni eli lököverkkarit!

Olen kohdannut ajatuksen omasta haavoittuvuudestani ja heikkoudestani. Olen tilittänyt tuskaa omenasavotasta, paljastanut vihaavani joulua ja miettinyt Amigo-mentorin roolia. Olen aloittanut oman elämäni inventaarion ja pohtinut johtajuutta sekä fyysistä hyvinvointiani. Ja joka välissä olen tuntenut kiitollisuutta Maailman Parasta Miestä kohtaan, sillä hänen ansiostaan bloggaaminen on minulle mahdollista.

Blogia kirjoittamalla olen oppinut uudella tavalla jäsentelemään ajatuksiani vanhemmuudesta. löytänyt muita samoin ajattelevia ja avartanut näköpiiriäni tutustumalla erilaisiin näkemyksiin. Suurkiitos jokaiselle, joka on jättänyt kommentin blogiini!

Bloggaaminen on jo temmannut minut mukaansa - tämä blogi on tainnut tulla jäädäkseen. Ainakin nyt tuntuu siltä.

Pysytään yhteydessä!

16. marraskuuta 2014

#Verkkarimutsihaaste

Törmäsin toisessa perheblogissa (tarkemmin sanottuna Karelandissa) taas hauskaan haasteeseen: verkkarimutsihaasteeseen. Blogin kirjoittaja, Karoliina, haastoi toiset äidit julkaisemaan kuvan itsestä tyypillisimmillään kotona ja ihmisten ilmoilla. Tärkeintä kuville on, että ne ovat rehellisiä.

Näin rennon viikonlopun jälkeen haaste innosti! Minä nimittäin olen aika eri näköinen kotona ja töissä. Lisäksi ulkoinen olemukseni on muuttunut tässä vuosien varrella.

Tulkaapa muutkin mukaan haasteeseen - olisi hauskaa tutustua jokaisen äiti-bloggaajaan arkiminään ja virallisempaan olemukseen!

Olin melko pitkään lasten kanssa kotona hoitovapaalla. Niihin aikoihin elämäni pyöri akselilla makuuhuone-keittiö-kylppäri-leikkipuisto, joissa esiinnyin enimmäkseen verkkareissa, fleeceissä ja ulkona tietenkin säänkestävissä ulkoiluvaatteissa.

Tämä kuva kiteyttää senaikaisen todellisuuden mainiosti. Se on vuodelta 2007, jolloin Hipu oli kolmevuotias ja Hessu vähän yli puolivuotias. Olemme ilmeisesti juuri tulleet ulkoa, koska minulla on edelleen ulkoilupuvun housut jalassa.

lastenhuoneessa
Käytin rillejä alkuvuoteen 2013 asti kunnes kävin silmäleikkauksessa.

Nykyäänkin kotona viihdyn mukavissa vaatteissa. Koska olen koko aikuisikäni pysynyt suunnilleen samoissa mitoissa (ja koska olen hamsteri, enkä laita vaatteita tarpeeksi usein kierrätykseen) minulla on jemmassa uskomaton määrä vanhoja verkkareita ja huppareita.

Tämä on viime aikoina ollut kotona lempiasuni. Verkkarit ovat vuodelta 2005, jolloin ostin ne jostain vaatekojusta kylän markkinoilta. Huppari on tuore investointi, joka löytyi Intian basaarista viime kesänä. Kuvan näppäsin eilen illalla saunan jälkeen.

verkkarit
Kas, tämähän on samalla belfie :)
Töissä panostan ulkonäkööni huomattavasti enemmän. Vaikka meillä duunissa vallitsee business casual -pukukoodi, on työssäni usein edustustilanteita, joissa jakupuku on välttämätön. Lisäksi yritän toisinaan "ylipukeutua" töissä ollakseni uskottava. Se antaa itseluottamusta, ainakin enemmän kuin alipukeutuminen.

Kansainvälisissä ympyröissä jakkupuku on varma valinta, erityisesti kokousmatkoilla Keski-Euroopassa. Tanskassa monet ottavat onneksi rennommin ja farkutkin ovat siellä ihan hyväksyttävä toimistovaate.

Nämä kuvat ovat suhteellisen tuoreita, molemmat otettu kuukauden sisällä.

bisnesnainen
Omistan kolme housupukua ja sekalaisen valikoiman hameita, suoria housuja ja irtojakkuja. Vas. housupuku Gerard Darel, oik. Gerry Weber, molemmat ostettu Stockalta kauan sitten. Työvaatteisiin voisin panostaa enemmänkin. Ostan niitä harvoin, mutta vähän laadukaampia.

Koti- ja työpukeutumiseni kuvaa koti- ja työminäni eroja. Kotona en juurikaan meikkaa enkä mieti ulkonäköäni, vaan olen vain oma itseni. Kotivaatteissa mukavuus on tärkeintä. Nautin kovasti viikonlopuista ja etätyöpäivistä, kun voi relata, eikä tarvitse laittautua.

Toisaalta hoitovapaan loppupuolella yksi asia, jota aloin ikävöidä työelämästä oli juuri kauniit, asialliset työvaatteet. Viihdyin hyvin kotona mutta pelkäksi kotirouvaksi minusta ei olisi. Ruoanlaitto, sotkujen järjesteleminen ja pyykinpesu ei pitkän päälle riittäisi minulle päätehtäväksi. Oltuani tarpeeksi kauan kotona oli mukavaa taas solahtaa jakkupukuun, laittaa ripsiväriä ja poskipunaa, viettää päivät aikuisten maailmassa ja hyödyntää lahjojaan työssä, jossa olen hyvä.

14. marraskuuta 2014

Kuntoilua anivarhain, pikkutunneilla ja lounastauolla

Äitini muistelee usein naureskellen erästä iltapäivää 80-luvun alussa. Hän tuli kotiin töistä ja löysi minut ja mummon itkemässä vuolaasti. Mitä pahaa oli tapahtunut? Oliko joku kiusannut? Olinko loukkaantunut? Oliko tapahtunut onnettomuus?

Olin jäänyt viimeiseksi hiihtokilpailussa.

Tarina kuvaa hyvin liikuntahistoriaani. Olin alakoulussa joka vuosi hiihtokisoissa hännän huippuna. Minut huudettiin pesäpallossa aina viimeiseksi joukkueeseen, koska olin kömpelö ja hidas. Minusta tuli se luokan lukutoukka viulistityttö, joka vetäytyi liikuntatunnilla jumppasalin takanurkkaan.

Koululiikunta tappoi minusta haluan liikkua moneksi vuodeksi. Lasten mukaan se nyky-koulussa on onneksi jo vähemmän kilpailuhenkistä ja suorituskeskeistä.

Taustani perusteella on ihme, että nyt nelikymppisenä etsin melkein joka päivä mahdollisuuden liikkua. Rakkauteni korkeakulttuuriin on säilynyt, mutta aikuisiällä olen sen rinnalle löytänyt myös liikunnan ilon. Kuntoilu on minulle tätä nykyä tärkeä henkireikä. Keino päästä irti töistä. Palanen omaa aikaa.

Lähdin mukaan Oman elämän inventaarioon, jossa ensimmäisellä viikolla pohditaan fyysistä hyvinvointia. Hyvinvointihaasteeseen ehtii vielä mukaan! Ilmoittautua voi 16.11. mennessä täällä.

Aikuisena olen päässyt myös hiihtämisen makuun. Ihaninta on hiihtää maaliskuussa kodin viereisellä pellolla, kun on hankikanto.

Nykyään olen onnellisimmillani, jos pääsen liikkumaan vähintään kolme kertaa viikossa. Näin ruuhkavuosissa, jolloin olisi niin paljon tekemistä mutta vain vähän aikaa, se on haastava tavoite. Siksi olen ottanut tavaksi harrastaa liikuntaa hieman erikoisina aikoina.

Mieluiten kuntoilen heti aamulla ennen töihin lähtöä. Lenkki, salitreeni tai aamujooga - kaikki käy ja antaa ihanan piristysruiskeen koko päivään! Ellei aamuliikunta onnistu, livistän yleensä salille iltayhdeksän maissa, kun lasten iltatoimet ovat jo pitkällä. Nämä ajankohdat eivät ole keneltäkään pois, ei perheeltä eikä työnantajalta. Toisinaan teen pikatreenin myös duunin kuntosalilla lounasaikaan ja nappaan sitten patongin ruokalasta mukaan näppiksen ääreessä nautittavaksi.

Fyysinen hyvinvointi oli vielä pitkään minulle itsestäänselvyys, sillä olen aina pitänyt itsestäni huolta. Mutta keski-iän krempoilta ei kukaan voi välttyä. Itämaisen viisauden mukaan noin kolmikymppiseksi asti ihminen voi elää lähes miten tahansa, mutta keski-ikää lähestyessä lapsuuden ja nuoruuden elintapojen jättämät jäljet alkavat näkyä kehossa. Sitä sanotaan vanhenemiseksi.

Kouluvuosien jälkeen olen kokeillut monenmoista liikuntalajia. Aloitin aktiivisen liikunnan vuosi esikoisen syntymän jälkeen, kymmenkunta vuotta sitten. Aluksi aloin käydä hissukseen lenkillä. Innostus johti lopulta siihen, että kuopuksen hoitovapaan loputtua juoksin maratonin vuonna 2009. Sen jälkeen on tullut juostua myös muutama puoli-maraton. Enää en kuitenkaan kuntoile tavoitteellisesti, ainoa tavoite on tuo vähintään kolme liikuntakertaa viikossa. Toinen, laajempi tavoite on tietenkin työkyvyn ja hyvinvoinnin ylläpitäminen. Lenkillä käyn nykyään ihan silkasta nautinnosta, onhan meillä maaseudulla upeat lenkkimaastot.

juoksulenkki
Sunnuntaiaamun juoksulenkki on viikon paras hetki - silkkaa euforiaa!

Pian juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen löysin joogan, joka vei minut mukanaan pitkäksi aikaa. Aloitin astangajoogasta, jota harrastin enemmän ja vähemmän aktiivisesti vielä pari vuotta sitten, kunnes yliliikkuvat nivelet alkoivat muistutella liikaa itsestään. (Yliliikkuvalle liikkuvuutta lisäävä liikunta ei välttämättä ole hyväksi.)

Astangan jälkeen olen kokeillut mm. hot joogaa, yin-joogaa, vinyasa flowta ja kundaliini-joogaa, jotka sopivat minulle paremmin. Käyn edelleen joogassa suunnilleen kerran viikossa.

Jooga
Juoksu ja jooga on hyvä yhdistelmä. Jooga avaa kehoa, jos juoksu kangistaa.

Kuntotestien mukaan sekä lihaskuntoni että kestävyyskuntoni ovat ikäisiäni paremmalla tasolla. Olen siis onnekas. Koska olen aina ollut terve, on vaikeaa ajatella, etten sitten joskus vanhana pystyisi liikkumaan ja joutuisin olemaan "toisten armoilla." Tämä liittyy varmaan Suorittajaan, joka asuu sisälläni

On ihme, että jaksan liikkua paljon, koska nukun liian vähän. Noin seitsemän tuntia yössä olisi minulle riittävästi mutta sen verran ehdin nukkua vain viikonloppuisin. Viikolla yöunet jäävät kuuteen tuntiin, koska on niin paljon tekemistä, mutta niin vähän aikaa...

Kesät ovat minulle liikkumisen kulta-aikaa. Lapset viettävät kesälomalla pitkiä aikoja mummmolassa ja silloin olen yleensä kokeillut uusia lajeja, jotta ikävä unohtuisi.

Kesä 2011 oli erityisen hauska, kun kävin aikuisten jolla-purjehduskurssin. Olin varmaan kurssin surkein oppilas, sillä sain jollan toistuvasti kumoon eli vietin kurssin aikana enemmän aikaa vedessä kuin veneessä. Älyttömän hauskaa se silti oli - purjehdus oli yksi jännimpiä asioita, mitä olen koskaan kokeillut!

purjehdus
Olisi ihanaa  taas purjehtia, mutta nykyisessä elämäntilanteessa siihen ei ole aikaa eikä rahaa...

Liikunta on minulle myös apu painonhallinnassa. Olen suurimman osan elämääni ollut normaalipainoinen lukuun ottamatta paria nopeaa lihomis-laihtumiskautta. Toinen niistä ajoittui kuopuksen syntymän jälkeen. Sairaalasta lähtiessä painoin 20 kiloa enemmän kuin nyt, mutta kaikki kilot karisivat vuodessa. Se ei ollut kovin terveellistä...

Suhteeni ruokaan ei ole ihan yksiselitteinen. Tarkkailen edelleen jakuvasti mitä syön ja olen kokeillut elämäni aikana useampaa dieettiä. Syömisen kontrollointi liittyy vaativuuteen ja itsekrittiikkiin. En vielä edes tähän ikään mennessä ole oppinut hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Toivon, etten ole antanut tätä armottomuutta perinnöksi tyttärelleni, josta on kovaa vauhtia kehittymässä nainen.

Viime vuonna kokeilin Fitfarmin Lite-valmennusta eli tiukkaa proteiinipitoista dieettiä yhdistettynä raskaaseen kuntosaliharjoitteluun. Söin kaksitoista viikkoa enimmäkseen rahkaa, raejuustoa, kasviksia ja ruisleipää ja punnitsin joka suupalan. Se oli ankeaa aikaa, dieetin lopussa raejuustoa pursusi jo korvista ulos.

Fitfarmin myötä jäin kuitenkin koukkuun salitreeniin. Naisten tapaan olin aikaisemmin treenannut pienillä painoilla niin, ettei salilla edes tullut lämmin. Valmennuksen ansiosta pääsin painavien punttien makuun ja onnistuin ensimmäisen kerran saamaan sisäliikunnasta samanlaiset endorfiinit kuin juoksulenkillä.

Lisäksi salitreeni on myös toisella tavalla palkitsevaa sillä se on ainoa liikuntamuoto, joka on oikeasti muokannut kroppaani. Kolmen kuukauden raejuustokuurin aikana rasvaprosenttini tippui viisi prosenttia ja lihasmassaa karttui samaan aikaan pari kiloa lisää. Vaikka en enää noudata orjallisesti Jutan ohjeita, ovat tulokset pysyneet.

On mukavaa, kun keho toimii, eikä pelota katsoa peiliin.

kuntosali
Tämänhetkiseen salihjelmaani kuuluu kahvakuulaliikkeitä ja monipuolisesti eri laitteita. Lempilaitteeni on jostain syystä Smith.

12. marraskuuta 2014

Hyvä pomo on kuin hyvä vanhempi

Olin taas työmatkalla, tiimipalaverissa Köpiksessä. Taas aikaa tappamassa lentokentällä, tuijottelemassa kiireisten ihmisten kulkua paikasta toiseen.




Työskentelen nykyään osana virtuaalista tiimiä eli tapaamme toisiamme vain muutaman kuukauden välein. Olen hieman ”levoton sielu” eli olen vaihtanut työpaikkaa tiheästi. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen ehtinyt työskennellä viidessä eri firmassa. Näin ollen olen tutustunut monenlaisiin tiimeihin ja johtajiin.

Huonoin johtajani antoi minulle kerran toimeksiannon, jonka mielekkyyttä en ymmärtänyt. Kun yritin kysellä perusteita tehtävälle, hän perusteli sitä sanomalla: ”Koska minä sanon niin.” Tästä on kulunut 13  vuotta ja muistan tilanteen edelleen kuin eilispäivän.

Paras pomoni antoi minulle kerran ison tehtäväkokonaisuuden, jossa piti vertailla monimutkaisia vaihtoehtoja. Kävin ne läpi ja odotin hänen tekevän päätöksen meille sopivasta vaihtoehdosta. Sen sijaan hän kehotti minua listaamaan eri vaihtoehtojen plussat ja miinukset ja kysyi sitten, minkä minä valitsisin. Ehdotin varovaisesti kalleinta kokonaisuutta, joka täyttäisi parhaiten tarpeemme. Hän antoi minun tehdä päätöksen ja antoi projektiin tarvittavat resurssit. Tästä on muutama vuosi mutta muistan myös sen tilanteen kirkkaasti.

Mielestäni hyvä pomo on kuin hyvä vanhempi. Joku, joka on aidosti kiinnostunut sinusta, ajatuksistasi ja hyvinvoinnistasi. Joku joka välittää sinusta ihmisenä. Joku, joka luottaa, antaa sinulle mahdollisuuksia kehittyä ja kehittää.  Joku, joka tahtoo sinun parastasi.

Paras pomoni tapasi sanoa, että johtajuus on palveluammatti. Hän sanoi, että hyvän johtajan tehtävä on poistaa esteet tiimiläisten tieltä, jotta tiimiläisillä olisi mahdollisuus tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.

Sellainen johtaja minäkin haluaisin olla. Mutta kaikista eniten haluaisin olla sellainen vanhempi. Vanhemmuus vain on monin verroin vaikeampaa kuin vieraiden, aikuisten ihmisten johtaminen. Vanhemmuudessa ovat tunteet mukana.


Terkut taas työmatkalta - tällä kertaa videon muodossa!

Bloggaaminen on nykyään kuulemma käpyjen hommaa. Arvasin, että se alkaa olla "so last season" siinä vaiheessa, kun itsekin innostuin asiasta.

Nuoriso harrastaa nykyään vain vloggaamista. Pakkohan sitä oli seniori-bloggaajankin kokeilla ;D

video

Vielä on vähän kännykän kuvakulmissa hiomista...

Palataan illalla asiaan johtajuus- ja tiimipohdintojen merkeissä!

Omaa elämää inventoimaan

Yhteistyössä: Minna Immonen

Olin kerran yläasteikäisenä TET-harjoittelussa lähikaupassa tekemässä inventaariota. Se oli puuduttavaa hommaa - pitkän päivän loppupuolella numerot ja tavarat vain vilisivät silmissä. Livistimme kaverin kanssa kotiin heti, kun mahdollista. Mielikuvani  inventaarioista siis ovat tuskaisia...

Onkohan tämä muisto syynä siihen, että minun on nykyäänkin melkein mahdotonta pitää laatikkojani järjestyksessä? Aina tulee jotain tähdellisempää, joten ikävä järjestelyhomma on helppoa lykätä hamaan tulevaisuuteen.

Törmäsin netissä hiljattain toisenlaiseen inventaarioon: oman elämän inventaarioon. Se on kuuden viikon mittainen verkkopohjainen hyvinvointihaaste, jonka aikana osallistuja tarkastelee elämäänsä ja hyvinvointiaan monelta kantilta. "Kun uskallat kysyä, saat vastauksia", haasteessa vakuutetaan.

Oman elämän inventaario
Edelleen luulen, että mikään inventaario ei ole helppoa - se voi olla jopa kivuliasta. Silti olen varma, että tällainen henkinen inventaario voi olla voimaannuttava kokemus. Sen myötä voi jättää taakseen painavia lasteja ja nähdä monta juttua uudessa valossa.

Tämän blogin perustaminen oli itselleni askel kohti laajempaa itsetuntemusta. Blogia kirjoittamalla olen pystynyt aivan uudella tavalla jäsentelemään ajatuksiani vanhemmuudesta ja elämästä yleensä. Niinpä rohkaisin mieleni, otin yhteyttä hyvinvointihaasteen järjestäjään, ilmoittauduin mukaan ja sovimme, että kertoisin haasteesta blogissani myös teille muille.

Oman elämän inventaariossa on tarkoitus pysähtyä ja esittää itselleen elämää ja omaa hyvinvointia kartoittavia kysymyksiä, esim.
  • Mitä minulle kuuluu? 
  • Olenko onnellinen? 
  • Mitä haluan elämältäni tulevaisuudessa?
  • Mitkä palaset elämässäni ovat paikoillaan juuri nyt ja mitä pitäisi muuttaa? 
Haasteessa käydään itsenäisesti pohtien läpi elämän eri osa-alueet (fyysinen hyvinvointi; ihmissuhteet: työ, ura ja talous; henkinen hyvinvointi ja suhde itseen). Haasteen viimeisellä viikolla havainnot kootaan yhteen ja tehdään päätöksiä ja suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Inventaarion hinta on 32,50e (sis. alv. 24%). Täältä saat hyvinvointihaasteesta tarkempia lisätietoja.

Oman elämän inventaarioon ehtii vielä ilmoittautua 16.11. mennessä täällä!

Uskallatko sinä ottaa haasteen vastaan ja ryhtyä käymään läpi kaikkea sitä roinaa, mitä mielesi sopukoihin on kenties päässyt vuosien myötä kerrostumaan?

9. marraskuuta 2014

Miksi bloggaan?

Blogini on ollut nyt pystyssä kolmisen viikkoa. Sen syntymä taisi tulla yllätyksenä monelle. Miksi minä tällaiseen touhuun ryhdyin, sehän on taas yksi uusi aikasyöppö muutenkin kiireisessä elämässäni? Missä välissä oikein ehdin kirjoitella blogia? Onko blogiin käytetty aika pois perheeltä?

Kyllä ja ei, hyviä kysymyksiä. Täytyy myöntää, että perustin blogin hieman hetken mielijohteesta. Kun tuntui, että Suomessa on turhan vähän tällaisia seniori-äitibloggaajia. Keskimääräisen perheblogin pitäjän ikä on parinkympin hujakoilla ja useimpien tällaisten bloggaajien lapset ovat vasta vauvoja tai taaperoikäisiä.

Perustin perheblogin, koska halusin vaihtaa ajatuksia vertaisryhmäni, muiden koululaisten vanhempien kanssa. Vaikka kouluikäinen on tietyllä tavalla helpompi kuin vauva tai taapero, on vanhemmuus nyt myös uudella tavalla haastavaa.

Tässä ruuhkaisessa elämänvaiheessa en valitettavasti ole kovinkaan paljoa tekemisissä muiden koululaisten vanhempien kanssa. Kaikilla on niin kiire - työt, koulu ja harrastukset täyttävät elämän. Lasten harrastusvuoroissa ei enää käydä pitempiä keskusteluja, eikä tässä elämänvaiheessa ole hiekkalaatikkoa, jonka reunalla voisi jutella henkeviä. Niinpä halusin perustaa oman virtuaalisen hiekkalaatikkoni.

Aikasyöppö tämä blogi kyllä on, siitä ei pääse mihinkään. Silmäpussit ovat kummasti syventyneet näiden viikkojen aikana, kun olen naputellut tekstejä tai kommentteja ja käsitellyt kuvia. Harrastan sitä nimittäin iltaisin, kun lapset ovat jo menneet nukkumaan. Käytännössä tämä on vasta iltakymmenen aikoihin, koululaiset kun eivät enää simahda kahdeksalta.

HP
Tässä ystäväni, jonka kanssa suhde on blogin myötä syventynyt.

Sohvapöytä
Bloggaaminen rentouttaa!
Silmäpussit eivät kuitenkaan harmita, tämä homma on niin antoisaa. Olen pitkään tuottanut työkseni vain asiatekstiä ja nykyään iso osa työteksteistä syntyy pelkästään englanniksi. On ihanaa kirjoittaa vapaammin, luovaa tekstiä. Luovaa? Mitä itsekehua! No, ainakin on mukavaa käyttää taas adjektiiveja ja täytesanoja.

Kuvankäsittelyä harrastin viimeksi opiskeluaikoina, viitisentoista vuotta sitten. Siitä olen nauttinut erityisesti, kuten varmaan olette huomanneet. Olen oikein innostunut efekteistä ja villiintynyt kollaaseista. Ehkä blogin visuaalinen maailma tästä vielä jossain vaiheessa rauhoittuu… Tosin mitään en lupaa ;-)

Kuvankäsittely on hieman temmannut mukanaan...

Kaikista antoisinta ovat olleet teidän lukijoiden kommentit. Jo näin lyhyessä ajassa olen saanut sitä, mitä hainkin: vertaistukea. Blogia kirjoittamalla olen pystynyt aivan uudella tavalla jäsentelemään ajatuksiani vanhemmuudesta. On ollut kivaa löytää muita samoin ajattelevia ja avartavaa tutustua muiden erilaisiin näkökulmiin. Kiitos jokaiselle, joka on jättänyt kommentin blogiini! Olette tärkeitä.

Eräs erityisen tärkeä henkilö on tehnyt bloggaamisen minulle mahdolliseksi: Maailman Paras Mies. Hänellä ei ole mielipidettä blogiani vastaan tai sen puolesta. Hän vain hymähtelee, että minulla nyt pitää aina olla jokin kotkotus, jotta pysyisin tyytyväisenä. Siitä huolimatta, että bloggaamisen takia olen kyllä siivonnut ja pyykännyt vähemmän ja leiponut harvemmin kuin aikoihin.

Taannoin uutisoitiin, että  menestyvän työntekijän taustalla on tunnollinen puoliso. Sen voisi varmaan yleistää myös bloggaajiin.

Kiitos, rakas.

Hyvää isänpäivää!

Maailman Paras Mies

8. marraskuuta 2014

Vertailussa kolmen lentokentän tuliaisvalikoima

Perheen mielestä työmatkalla tärkeintä on tietenkin tuliaiset. Itse olen ottanut periaatteeksi, että päiväreissuilta en enää tuo tuliaisia - muuten päätyisin harvinaisen nopeasti vararikkoon. Yön yli kestäviltä matkoilta pethe kuitenkin osaa jo odottaa lahjuksia.

Hessu muistaa tuliaiset aina parhaiten. Hiljattain sanoin, että tuon tuliaisiksi vain jotain pientä. "Keskikokoinenkin käy", poika ehdotti.

Tällä kertaa kun aikaa oli, päätin paneutua tuliaisasiaan tavallista huolellisemmin ja kävin järjestelmällisesti läpi Tukholman, Brysselin ja Kööpenhaminan lentokenttien lastenvalikoimat. Kaikilla kentillä yhteistä on ylitarjonta aikuisten merkkivaatteista sekä makeisista, alkoholista ja savukkeista. Mutta joka kentältä löytyy myös muutama lastenputiikki.

Tukholman Arlandassa matkalla F-porteille löytyy kauppa, jossa on potentiaalia: lelukauppa World of Toys, jonka valikoimassa on muutakin kuin perinteistä krääsää. Esimerkiksi sieltä löytyvää iloista Peppi Pitkätossu -kamaa voisin jopa ostaakin lapsille, mikäli löytyisi kokoja. Hetken harkitsin myös helppoa ratkaisua: sortumista tax free -myymälän vaihtoehtoihin, mutta sitten päätin kuitenkin jatkaa tutkimusmatkaa.

Pippi
World of Toysissa Peppi-t-paidan hinta on kohtuullinen: 179 kruunua eli noin 19 euroa.
Hajuvesi
Joko Hipu kaipaisi omaa hajuvettä? Ei kai sentään, lapsille tarkoitetut hajuvedet ovat yleensä turhan imeliä.

Karkit
Karkit olisi helppo tuliainen, mutta ne voisivat olla peräisin mistä vaan.

Brysselistä pitäisi tietenkin ostaa suklaata, jota kehutaan maailman parhaaksi. Lisäksi lentokentällä pian turvatarkastuksen jälkeen on houkutin, joka minun olisi syytä kiertää kaukaa: Desigualin myymälä. Kiersin sen läpi sillä verukkeella, että etsin Hipulle jotain pientä. Voin onnitella itseäni siitä, että mitään ei tarttunut mukaan. Käytämme Hipun kanssa osin jo samoja vaatteita, mikä tuo tällaisiin houkutuksiin vielä lisäkertoimen.

A-porttien lähellä on myös lelukauppa, jonka innovatiivinen nimi on Toys. Toisessa päässä on vielä villimpää nimipolitiikkaa edustava Kids Fashion. (Belgit eivät todellakaan ole tuhlanneet mielikuvitusta näiden kauppojen nimeämiseen.) Kaukaa katsottuna lelupuoti on tylsä, mutta yllättäen sieltä löytyikin yhtä sun toista houkuttelevaa.

Desigual-myymälä
Desigualin lentokenttämyymälässä Brysselissä hinnat alkoivat 29 eurosta, jolla olisi saanut t-paidan. Ihanat pitkähihaiset t-paidat maksavat vajaat 80 euroa, kuten muuallakin.

suklaa
Godiva on maailmankuuulu suklaamerkki.
Barbi
Toys-lelukaupasta löytyi vähän villimmänpuoleisia barbeja.

matkalaukku
Lapsen matkalaukun hinta Toysissa oli euroissa vajaat parikymppiä.
Olen aina tykännyt Kööpenhaminan lentokentästä ja sen liikevalikoimasta. Hyvä niin, sillä useimmat työmatkani kulkevat sen suuntaan. 

Köpiksessä piipahdan yleensä hauskassa sekatavarakaupassa Tigerissa, josta lapsille on monesti löytynyt yhtä sun toista kivaa pikkukamaa. Niiden kohdalla lasten saaman hyvän mielen suhde hintaan on hyvin kohtuullinen. 

Myös Köpiksen Lego-puoti on pakko aina katsastaa. Tällä kertaa vilkaisin myös Molo-nimisen lastenvaateliikkeen valikoimaa, mutta eihän siellä enää Hipun kokoja ollut.

Kööpenhamina
Tigerista tuliainen irtoaa muutamalla eurolla. Meidän lapset rakastavat tällaista pikkukamaa.

Kööpenhaminan lentokenttä
Tämän vaatekaupan nimi voi suomalaisen korvaan kalskahtaa kaksimieliseltä. Vaan sellaiset mielleyhtymäthän ovat vain kuulijan korvissa...

Vaatekauppa
Tähtipaita maksaa Molo-liikkeessä 280 Tanskan kruunua eli 37 euroa.
Lego
Legoja Köpiksen kentältä saa 17-135 euron hintahaarukassa.
Luonnollisesti tuliaiset ovat lapsille tärkeitä. Miksi ne sitten ovat minulle tärkeitä? Yritänkö lahjuksilla hiljentää poissaolon aiheuttamaa huonoa omatuntoani? No totta kai.

Joka työmatkalla painiskelen ikävän ja syyllisyydentunteiden kanssa. Vaikka reissut eivät ole mitenkään vapaaehtoisia koen, että ne ovat pois lapsilta. Onneksi meillä kuitenkin turvaverkot pelaavat - esimerkiksi tämän reissun ajaksi isovanhemmat tulivat koko ajaksi kotiimme lapsia ilahduttamaan.

Tätähän äitiys viime kädessä on: pyrkimystä kasvattaa lapset pärjäämään ilman sinua, eikä niinkään pyrkimystä tehdä itsensä välttämättömäksi. Toivottavasti ikävä on isoin minun päässäni.
No mitä sitten ostin lapsille? Sieltä Brysselin Toys-kaupasta löytyivät nämä hauskat pikkutiedemiehen pakkaukset. Tänään kokeillaan niitä yhdessä - onhan vapaapäivä ja koko perhe taas yhdessä!

KidsLabs
Nämä pikku-tiedemiehen pakkaukset maksoiva15 euroa. Toivottavasti lapset tykkää!