28. lokakuuta 2014

Mikä on riittävästi ruutuaikaa?

Vaikka meillä välillä vietetään laatuaikaa, niin paljon useammin kuitenkin ruutuaikaa. Tai ainakin vietettäisiin, jos lapset saisivat päättää.

Näin syksyisin, kun illat pimenevät eikä keli houkuttele ulkoilemaan, perheen yhteiset hetket olisi helppoa viettää ruudun ääressä. Telkkari, peli, pädi tai läppäri on vaivaton lapsenvahti: lapset viihtyvät itsekseen ja vanhemmat saavat rauhassa puuhailla omiaan.

Pelaaminen

Eilen uutisoitiin, että nykylapset käyttävät aikaansa eri tavalla kuin ennen: aikaa kuluu entistä enemmän tietokoneen parissa. Uutisen mukaan pelit ja tietokoneen välityksellä tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen voivat johtaa siihen, ettei lasta houkuta mennä muuhun harrastustoimintaan. Tänään taas toinen media kertoi, että erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös meillä lapset viettävät yhä enemmän aikaa digilaitteiden parissa, juhlapyhinä enemmän kuin arkisin.

Meidän perheessä yritetään rajoittaa lasten ruutuaika enintään tuntiin päivässä, siihen suuntaanhan myös MLL opastaa.  Taidamme olla tiukapipoja. Olen ymmärtänyt, että joka toisen ekaluokkalaisen pääasiallinen illanviete on Mario & Sonic, ja jokainen itseään kunnioittava kymmenvuotias roikkuu päivät pitkät Instassa ja Facessa.

"Kun kaikki muutkin saa..." Tämä argumentti tulee vastaan yhä useammin nyt, kun molemmat lapset ovat koulussa samanikäisten ja isompien vaikutuspiirissä. Jos näitä juttuja uskoisi kaikessa, söisimme päivittäin vain hamppareita, ranskalaisia, limsaa ja karkkia, menisimme vasta puoliltaöin nukkumaan ja ostaisimme joka ikisen hilavitkuttimen, mikä markkinamiesten mieleen on joskus juolahtanut.
Lasten puheet voi jättää omaan arvoonsa, mutta tiettyjä muiden vanhempien perusteluja vähän ihmettelen.

Ruutuaika

Meillä on ollut muutama periaate lasten kanssa pienestä pitäen, joista edelleen yritämme pitää kiinni, vaikka tämä vuosien mittaan taitaa osoittautua yhä haastavammaksi.
  • Anna lapselle se, mitä lapsi tarvitsee. Tämä ei välttämättä ole se, mitä lapsi haluaa.
  • Rajat ovat rakkautta.
  • Vanhempien tehtävä on tuottaa lapselle turvallisia pettymyksiä.
Ruutuaikaan sovellettuna nämä periaatteet tarkoittavat, että en anna lapsen pelata tai töllöttää telkkaria, jos ulkoilu on jäänyt välistä tai kello alkaa kolkutella uniaikaa. Ruudun äärellä vietetty aika on aina jostain pois - usein jostain sellaisesta terveellisestä, jota kasvava lapsi tarvitsisi enemmän kuin diginäytön tuijottelua.

Mielestäni eka- ja neljäsluokkalaisen on paljon parempi pommpia ulkona trampoliinilla poskensa punaisiksi tai vaikka syventyä hyvään kirjaan kuin roikkua ruudulla. Liika ruutuaika tekee lapsen levottomaksi ja ärtyisäksi.

Ruutuaika

Aivan oma lukunsa on netin kiehtova maailma. Olette varmaan jo päätelleet, että Hipu ei diktaattori-vanhempiensa vuoksi toimi vielä sosiaalisessa mediassa toisin kuin ilmeisesti moni muu ikätoverinsa. Itse asiassa hänellä ei edes ole älykännykkää, ja nettiä lapset käyttävät yhteisellä pöytäkoneella, josta kaikki näkevät missä käyttäjä surffaa.

Olemme ottaneet ohjenuoraksi viralliset pelisäännöt: sosiaalisen median palveluilla on ikärajat, joita ei ole tuulesta temmattu. Niinpä Hipulla ei ole asiaa someen ennen kuin maagiset vuodet ovat täynnä. Lapsiparka?

Suhtautumiseni esiteinin some-selfieen on vähän sama kuin pillifarkkuihin ja napapaitoihin: kyllä aikuisuuteen ehtii myöhemminkin, ja siellä saa olla ihan kyllikseen. Lisäksi sosiaalisessa mediassa voi olla lieveilmiöitä, joilta haluan varjella lastani mahdollisimman pitkään: seksuaalista häirintää ja kiusaamista.

En jaksa uskoa, että lapseni joutuvat tietotekniikan apukouluun, vaikka vanhemmat ovatkin taantumuksellisia luddiitteja. Itse käytin World Wide Webbiä ensimmäisen kerran yliopistossa vuonna miekka ja kirves, kun tuo ihmeellinen tietoverkko oli noin vuoden vanha. Silloin yleisin hakukone oli vielä Netscape Navigator - Googlea kun ei oltu vielä keksittykään! (Kuva lainattu Wikipediasta.) Yläasteella aikoinaan en viitsinyt ottaa ATK:ta (automaattista tietojenkäsittelyoppia) valinnaisaineeksi, koska en tähdännyt kauppaopistoon tai konekirjoittajattaren uralle.



Huterista lähtökohdista huolimatta tässä sitä surffaillaan päivät ja illat, enkä mistään ole jäänyt paitsi. Uskon, että lapsenikin omaksuvat nämä taidot vaikeuksitta, koska ovat uudelle ahneita, kuten lapset yleensä.

Tätä harhaluloa tukee kokemus "henkilökohtaisen" tablettini hankinnasta viime kesänä. Kiikutin sen onnellisena kotiin sinä päivänä, kun lomarahat tulivat. Halusin nimittäin ruveta lukemaan Hesaria omalta tabletilta, se kun on paljon mukavampaa kuin kännykän pikkuruudun tuijottelu.

Vähänpä tiesin. Alta aikayksikön, saman tien kun uusi laite oli saatu pois suojamuoveista, jälkikasvu oli jo ladannut sinne Pou-pelin, oman meiliboxinsa ja ties mitä muuta. Sunnuntai-aamuisin, kun kuvittelin lukevani aamun uutisia pitkään ja hartaasti, tabletilla yleensä taltioidaan pieruääniä tai käsitellään naamakuvia.

Digimaailma on lasten tulevaisuutta ja nykypäivää. Kysymys on siitä, kuinka syvälle ja kuinka noeasti lapsensa antaa sinne sukeltaa. Itse haluaisin hieman hidastaa uppoamista. Odotellessa ehtii vaikka  jutella kaverin kanssa kasvotusten, leikkiä mielikuvitusleikkeja, kiipeillä ja juosta tai lukea satukirjaa - asioita, joille ei aikuisten maailmassa jää riittävästi aikaa ruudun varjossa.

6 kommenttia:

  1. Minulla myös samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Meillä ei kummallakaan pojalla (kolmas- ja viideluokkalaiset) ole vielä älykännykkää. Facebookin (ja muittenkin palveluitten) ikärajoista pidetään kiinni. Telkkaria pojat katsovat suht vähän, tällä hetkellä sieltä ei juuri tule enää heitä kiinnostavia ohjelmia, kun lastenohjelmaikä on ohitettu. Kuopus olisi kovin koukuttunut wii-peleihin ja hän pelaisi niitä vaikka koko päivän ellei meillä olisi rajoja pelaamiseen. En usko, että poikamme jäävät muista teknisesti jälkeen. Esikoinen ohjelmoi tietokoneella tosi näppärästi sellaisia juttuja, joista en itse ymmärrä mitään. Tietokonetta voi käyttää muuhunkin kuin pelaamiseen.

    Ei hitsi ja minäkin muistan atk:n ja konekirjoituksen. Minulla oli valinnaisena aineena konekirjoitus ja tosi näppäräksi kirjoittajaksi opinkin. Olen myös opinnoissani tehnyt pari ekaa vuotta kirjoitustehtävät kirjoituskoneella. Kyllä oli hieno homma tehdä lopputyötä tietokoneella, kun ei tarvinnut enää korjausnauhaa käyttää. Ja vaikka näin alkeellisista lähtökohdista on mun tietotekninen ura lähtenyt liikkeelle, ajattelen nyt ihan näppärästi käyttäväni eri palveluja. Ja jopa bloggaan.

    Itse en ole kenenkään tietoteknisistä taidoista huolestunut, uskon, että tässä aikakaudessa ei voi välttyä silti, etteikö niitä jossain vaiheessa oppisi. Enemmän olen huolissani siitä, mitä jatkuva kännyköiden, tietokoneiden ja pelien kanssa oleminen tuottaa lasten aivoille, heidän sosiaalisille taidoilleen ja tunnetaidoilleen. Ihmiset eivät toimi kuten koneet.

    VastaaPoista
  2. Heippa, kiva lukea ajatuksistasi! Ja hauskaa, että meitä "taantumuksellisia diktaattoreja" on enemmänkin ;) Meilläkin tosiaan välillä tuntuu, että kuopus on ihan addiktoitunut pelaamiseen. Jos yhtään antaa pelata enemmän, hän ei juuri muusta puhukaan, elää vaan pelimaailmoissa.... Tsemppiä valitsemallanne tiellä - pysytään lujina lapsen asialla :)

    VastaaPoista
  3. Mä olen kanssa omalla puolella kirjoitellut näistä ruutuhommista jonkun verran :) Olen joutunut lasten myötä muuttamaan paljonkin omia mielipiteitä ja käsityksiä pelaamisesta ja tällä hetkellä meillä rullaa näiden osalta aika kivasti. Isoimmaksi haasteeksi koen tällä hetkellä nimenomaan tuon ruutuajan määrittämisen. Meillä kun isoilta pojilta löytyy android-puhelimet joilla voi tehdä melkeinpä jo samaa kuin tietokoneillakin. Bussimatkat ym sujuu näppärästi puhelimen parissa, puhumattakaan muista suvantohetkistä päivien aikana. Todellista ruutuaikaa on hyvin hankala valvoa tai arvioida. Yritänkin enempi tällä hetkellä panostaa siihen että jutellaan esimerkiksi internetin sisällöstä. Oikeaoppisesta nettietiketistä ja hyvistä käytöstavoista netissä. Vuorovaikutustaidoista. Omat muksut on yllättäneet mut sillä miten analyyttisiä hekin osaavat olla. Ja miten paljon havainnoivat kavereistaan esimerkiksi pelien vaikutuksesta käytökseen. Olen saanut itse kaikista parhaat vinkit pelikasvattaja Mikko Meriläiseltä. Suosittelen tutustumaan tyypin höpötyksiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkeistä! Täytyypä käydä kurkkaamassa lisää sun blogin puolelta. Meilläkin nimittäin eletään varmaan lopun aikoja tuon esikoisen netinkäytön rajoittamisen kanssa. Älykännykän hankkiminen voi olla lähempänä kuin uskoisi.

      Poista
  4. Samoilla linjoilla kuin Kukkavarvas. Olen itse työni puolestakin aika sisällä sosiaalisessa mediassa, mutta ovat ne palvelut olleet osa jokapäiväistä elämääni muutenkin jo pitkään. Olen siis vähintään samanlainen somenatiivi kuin kouluikäiset lapseni, tai oikeastaan minulla on ollut sellainen etulyöntiasema, että olen itse päässyt opettamaan WhatsAppit ja Instagramit sun muut lapsilleni siinä vaiheessa kun ne ovat heitä kiinnostaneet.

    Meillä lähdetään ensinnäkin siitä, että aikuiset määrittelevät rajat. Ja toisekseen siitä, että lapset ovat hirmuisen fiksuja. Kun he ovat noin 5-6-vuotiaina päässeet välillä pelailemaan tai etsimään juttuja netissä, olemme samalla käyneet jatkuvia keskusteluita siitä, mitä kaikkea "netti" ylipäänsä on. Ja nettiajat tapahtuvat tietenkin aina perheen yhteisellä koneella aikuisten läsnäollessa.

    Esikoinen sai älypuhelimen kolmannen luokan keväällä, suunnilleen samoihin aikoihin kuin suurin osa kavereistaankin. Hänen kanssaan keskusteluita on käyty vieläkin enemmän. Luotan aika paljon tämän lapsen fiksuuteen, koska hän on osoittautunut luottamuksen arvoiseksi (ja koska olemme myös yhdessä käyneet läpi hänen puuhiaan puhelimella). Kaikkialle ei vanhempien katse ulotu. WhatsAppin suhteen, jossa lapsella on aivan oma sosiaalinen elämä koulu- ja harrastuskavereidensa kanssa, olemme puhuneet erityisen paljon mm. kiusaamisesta. Nämä ovat aina tosi paljon lapsikohtaisiakin asioita. Esikoisen kanssa on ollut suhteellisen helppoa. Luulenpa, että tuon seuraavana älypuhelinikään tulevan lapsen kanssa on haastavampaa. ;-)

    Mutta, mikä tärkeintä: tietokoneajoista, telkkarin katsomisesta ja puhelimen näpräämisestä huolimatta koululaisemme ovat reippaita, fiksuja, urheilullisia,aktiivisesti harrastavia, kovasti edelleen leikkiviä ja sosiaalisia tyyppejä.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommentista Päähenkilö! Mahtavaa, jos lapsenne ovat jo noin itseohjautuvia. Luulen, että esikoisen kanssa meilläkin homma voisi mennä noin mutkattomasti. Luotan jo kovasti hänen arvostelukykyynsä. Toisaalta tytöllä ei ole luontaista kaipuuta liikkumiseen tai ulkoiluun, vaan hän kaipaa siihen kannustusta. Rajaton ruutuaika voisi vaikuttaa tähän. Meillä on kuitenkin kokemuksia kiusatuksi tulemisesta, enkä haluaisi tarjota kiusaajille siihen yhtä uutta välinettä, joka on opettajien toimivallan ulottumattomissa.
    Pikkuveljen kanssa ruutuajan rajoitukset ovat vielä tosi tärkeitä. Hänellä ei nimittäin vielä itsekontrolli pelaisi: ilman valvontaa hän voisi ihan hyvin pelata tuntitolkulla.
    Kimurantteja nämä asiat ovat, ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Joka tapauksessa oli kiva kuulla kokemuksistanne, että jossain perheessä nämä asiat voivat hoitua noin helposti.

    VastaaPoista

Kiitos, kun jaoit ajatuksesi!