30. lokakuuta 2014

Kiitollisena perusasioiden äärellä

Kävin tervehtimässä entistä työkaveria, joka toipuu kotonaan isosta leikkauksesta. En ole kovin hyvä tällaisissa tilanteissa ja heti eteisessä sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin että vastassa oli rollaattori. Rollaattori! Ystäväni on vajaat kymmenen vuotta vanhempi kuin minä.

Mistä toipilaalle kannattaisi puhua? Kysellä leikkauksesta, kauhistella kokemusta, kertoa omista asioistaan, jutella mukavaa yleistä läppää? Minä valitsin ensimmäisen ja viimeisen strategian. Potilas oli selvästi juttuseuran tarpeessa. Varmaan helpottaa, kun voi puhumalla käydä läpi tapahtunutta.

Sen jälkeen siirryimme turvalliselle maaperälle ja juttelimme huonekasvien hoidosta. Ystävällä oli ihana, kukoistava orkidea. Omani olen onnistunut yleensä tappamaan alta aikayksikön.

Huonekasvi

Miksi minua ahdisti vierailulla? Olen itse aina ollut terve eli poikkeuksellisen onnekas. Sairaalassa en ole ollut kuin synnytysten yhteydessä. Näky lähes samanikäisestä ystävästä heikkona pysäytti minut, sillä se pakotti ajattelemaan: tuo voisin olla minä.

Minun on vaikeaa kohdata heikkoutta ja haavoittuvuutta, erityisesti omaani. Ajatus siitä, etten pystyisi liikkumaan ja joutuisin olemaan "toisten armoilla" on vaikea. Tämä liittyy varmaan Suorittajaan, joka asuu sisälläni. Jos on aina tottunut pärjäämään ja oppinut hakemaan hyväksyntää pärjäämällä, ajatus omasta heikkoudesta tuntuu...hävettävältä. Häviämiseltä.

Toisaalta, jokainen meistä elämänsä alussa ja viimeistään elämänsä lopussa on heikko ja toisten hoidettava. Buddhan sanoin: “In the end, only three things matter: how much you loved, how gently you lived, and how gracefully you let go of things not meant for you.”

Lähdin ystävän luota ja kävin kuntosalilla. Tein kunnon jalkaohjelman. Hiki virtasi, keho toimi ja minä olin kiitollinen siitä. Kotona tein vielä ylimääräisen vatsalihassarjan, jonka Hipu innostui kuvaamaan:

Abdominals


Illalla katselin lapsiani, ajattelin elämääni ja olin entistä kiitollisempi. Minulla on iltaisin ollut tapana meditoida, ja meditaation päätteeksi käyn läpi kaikki ne asiat, joista olen kiitollinen. Tänään olin kiitollinen ystävän puolesta, joka oli toipumassa uskomattoman nopeasti. Lisäksi muistutin mieleeni taas kaikki perusasiat, jotka ovat niin hyvin:

  • Olen kiitollinen perheestäni: miehestä, siitä että olemme saaneet kaksi ihanaa lasta, siitä että olemme terveitä ja saamme olla yhdessä.
  • Olen kiitollinen siitä, että olemme etuoikeutettuja ja meillä on kaikki mitä tarvitsemme: toisemme, koti, työtä ja toimeentuloa.
  • Olen kiitollinen siitä, että lasteni isovanhemmat ovat vielä hyvässä kunnossa ja saavat nauttia lastenlapsistaan.
  • Olen kiitollinen ystävistä ja läheisistä, jotka haluavat olla meidän kanssamme.
  • Olen kiitollinen kropastani, joka toimii, kehittyy ja tarjoaa edelleen uusia haasteita.
  • Olen kiitollinen haastavasta, palkitsevasta työstäni, jossa voin toteuttaa itseäni, käyttää hyväksi lahjojani ja joka on joka päivä erilaista.

Joskus on hyvä huomata asiat, jotka ovat hyvin, Ne peittävät alleen asiat, jotka eivät ole niin hyvin. Erään sanonnan mukaan: "Being happy doesn't mean that everything is perfect. It means that you've decided to look beyond the imperfections."

Mistä sinä olet tänään kiitollinen?

28. lokakuuta 2014

Mikä on riittävästi ruutuaikaa?

Vaikka meillä välillä vietetään laatuaikaa, niin paljon useammin kuitenkin ruutuaikaa. Tai ainakin vietettäisiin, jos lapset saisivat päättää.

Näin syksyisin, kun illat pimenevät eikä keli houkuttele ulkoilemaan, perheen yhteiset hetket olisi helppoa viettää ruudun ääressä. Telkkari, peli, pädi tai läppäri on vaivaton lapsenvahti: lapset viihtyvät itsekseen ja vanhemmat saavat rauhassa puuhailla omiaan.

Pelaaminen

Eilen uutisoitiin, että nykylapset käyttävät aikaansa eri tavalla kuin ennen: aikaa kuluu entistä enemmän tietokoneen parissa. Uutisen mukaan pelit ja tietokoneen välityksellä tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen voivat johtaa siihen, ettei lasta houkuta mennä muuhun harrastustoimintaan. Tänään taas toinen media kertoi, että erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös meillä lapset viettävät yhä enemmän aikaa digilaitteiden parissa, juhlapyhinä enemmän kuin arkisin.

Meidän perheessä yritetään rajoittaa lasten ruutuaika enintään tuntiin päivässä, siihen suuntaanhan myös MLL opastaa.  Taidamme olla tiukapipoja. Olen ymmärtänyt, että joka toisen ekaluokkalaisen pääasiallinen illanviete on Mario & Sonic, ja jokainen itseään kunnioittava kymmenvuotias roikkuu päivät pitkät Instassa ja Facessa.

"Kun kaikki muutkin saa..." Tämä argumentti tulee vastaan yhä useammin nyt, kun molemmat lapset ovat koulussa samanikäisten ja isompien vaikutuspiirissä. Jos näitä juttuja uskoisi kaikessa, söisimme päivittäin vain hamppareita, ranskalaisia, limsaa ja karkkia, menisimme vasta puoliltaöin nukkumaan ja ostaisimme joka ikisen hilavitkuttimen, mikä markkinamiesten mieleen on joskus juolahtanut.
Lasten puheet voi jättää omaan arvoonsa, mutta tiettyjä muiden vanhempien perusteluja vähän ihmettelen.

Ruutuaika

Meillä on ollut muutama periaate lasten kanssa pienestä pitäen, joista edelleen yritämme pitää kiinni, vaikka tämä vuosien mittaan taitaa osoittautua yhä haastavammaksi.
  • Anna lapselle se, mitä lapsi tarvitsee. Tämä ei välttämättä ole se, mitä lapsi haluaa.
  • Rajat ovat rakkautta.
  • Vanhempien tehtävä on tuottaa lapselle turvallisia pettymyksiä.
Ruutuaikaan sovellettuna nämä periaatteet tarkoittavat, että en anna lapsen pelata tai töllöttää telkkaria, jos ulkoilu on jäänyt välistä tai kello alkaa kolkutella uniaikaa. Ruudun äärellä vietetty aika on aina jostain pois - usein jostain sellaisesta terveellisestä, jota kasvava lapsi tarvitsisi enemmän kuin diginäytön tuijottelua.

Mielestäni eka- ja neljäsluokkalaisen on paljon parempi pommpia ulkona trampoliinilla poskensa punaisiksi tai vaikka syventyä hyvään kirjaan kuin roikkua ruudulla. Liika ruutuaika tekee lapsen levottomaksi ja ärtyisäksi.

Ruutuaika

Aivan oma lukunsa on netin kiehtova maailma. Olette varmaan jo päätelleet, että Hipu ei diktaattori-vanhempiensa vuoksi toimi vielä sosiaalisessa mediassa toisin kuin ilmeisesti moni muu ikätoverinsa. Itse asiassa hänellä ei edes ole älykännykkää, ja nettiä lapset käyttävät yhteisellä pöytäkoneella, josta kaikki näkevät missä käyttäjä surffaa.

Olemme ottaneet ohjenuoraksi viralliset pelisäännöt: sosiaalisen median palveluilla on ikärajat, joita ei ole tuulesta temmattu. Niinpä Hipulla ei ole asiaa someen ennen kuin maagiset vuodet ovat täynnä. Lapsiparka?

Suhtautumiseni esiteinin some-selfieen on vähän sama kuin pillifarkkuihin ja napapaitoihin: kyllä aikuisuuteen ehtii myöhemminkin, ja siellä saa olla ihan kyllikseen. Lisäksi sosiaalisessa mediassa voi olla lieveilmiöitä, joilta haluan varjella lastani mahdollisimman pitkään: seksuaalista häirintää ja kiusaamista.

En jaksa uskoa, että lapseni joutuvat tietotekniikan apukouluun, vaikka vanhemmat ovatkin taantumuksellisia luddiitteja. Itse käytin World Wide Webbiä ensimmäisen kerran yliopistossa vuonna miekka ja kirves, kun tuo ihmeellinen tietoverkko oli noin vuoden vanha. Silloin yleisin hakukone oli vielä Netscape Navigator - Googlea kun ei oltu vielä keksittykään! (Kuva lainattu Wikipediasta.) Yläasteella aikoinaan en viitsinyt ottaa ATK:ta (automaattista tietojenkäsittelyoppia) valinnaisaineeksi, koska en tähdännyt kauppaopistoon tai konekirjoittajattaren uralle.



Huterista lähtökohdista huolimatta tässä sitä surffaillaan päivät ja illat, enkä mistään ole jäänyt paitsi. Uskon, että lapsenikin omaksuvat nämä taidot vaikeuksitta, koska ovat uudelle ahneita, kuten lapset yleensä.

Tätä harhaluloa tukee kokemus "henkilökohtaisen" tablettini hankinnasta viime kesänä. Kiikutin sen onnellisena kotiin sinä päivänä, kun lomarahat tulivat. Halusin nimittäin ruveta lukemaan Hesaria omalta tabletilta, se kun on paljon mukavampaa kuin kännykän pikkuruudun tuijottelu.

Vähänpä tiesin. Alta aikayksikön, saman tien kun uusi laite oli saatu pois suojamuoveista, jälkikasvu oli jo ladannut sinne Pou-pelin, oman meiliboxinsa ja ties mitä muuta. Sunnuntai-aamuisin, kun kuvittelin lukevani aamun uutisia pitkään ja hartaasti, tabletilla yleensä taltioidaan pieruääniä tai käsitellään naamakuvia.

Digimaailma on lasten tulevaisuutta ja nykypäivää. Kysymys on siitä, kuinka syvälle ja kuinka noeasti lapsensa antaa sinne sukeltaa. Itse haluaisin hieman hidastaa uppoamista. Odotellessa ehtii vaikka  jutella kaverin kanssa kasvotusten, leikkiä mielikuvitusleikkeja, kiipeillä ja juosta tai lukea satukirjaa - asioita, joille ei aikuisten maailmassa jää riittävästi aikaa ruudun varjossa.

26. lokakuuta 2014

"Welcome to our ranch."



Näihin aikoihin suunnilleen seitsemän vuotta sitten löysimme nykyisen kotimme. Tai kotimme löysi meidät, miten sen nyt ottaa.

Hessu oli tuolloin vajaan vuoden ikäinen. Asuimme taajamassa, muutaman vuoden ikäisessä rivitalossa, suhteellisen hyvien palvelujen lähellä, kävelymatkan päässä kaupasta, koulusta ja bussipysäkistä. Naapurit olivat superkivoja, taloyhtiön hiekkiksellä ja läheisessä leikkipuistossa riitti seuraa niin pienille kuin isoillekin, aurinko paistoi terassille kesäisin....

Mutta. Terassilta oli näkymä suoraan parkkipaikalle. Asunnossa oli heikosti säilytystilaa ja haaveilimme erillisestä työhuoneesta. Tuulikaappi oli ahdas, suorastaan mahdoton niinä aamuina, kun lapsille iski itkupotkuraivari.

Aloimme etsiä toista asuntoa.

Omakotitalot lähistöllä olivat kuitenkin vähintään parisataa tuhatta yli budjetin. Minä, suurituloisempi, olin vielä hoitovapaalla, joten ymmärrettävistä syistä emme maksukykymme puolesta olleet mikään pankkineidin märkä uni.

Laajensimme hakualuetta taajaman ulkopuolelle.

Paikallisen kiinteistövälittäjän ikkunassa oli killunut pari kuukautta ilmoitus paritalosta, joka taajamasta katsottuna oli kaukana kaikesta. Meille hieman liian iso, 159m2 ja hieman liian kallis. Päätin kuitenkin lähteä katsomaan.

Ajoin mutkaista, mäkistä tietä pimenevässä syysillassa. Tuntui, että olin jo ajanut ikuisuuden. Jouduin  soittamaan kiinteistövälittäjälle ja pyytämään lisäohjeita, Vannoin hiljaa mielessäni, etten enää ikinä tulisi tänne pöpelikköön, korpikuusen kannon alle.

Löysin viimein perille. Matalan paritalon pihassa näkyi pihalamppujen loisteessa mäntyjä, ruusupensaita, vanhoja vaahteroita. Jatkoin matkaa lähemmäs. Kiinteistönvälittäjä avasi oven: astuin avaraan eteiseen, josta oli suora näkymä valoisaan olohuoneeseen. Päässäni kuului pieni ääni:

"Welcome to our ranch."



Näinhän asuntokaupat yleensä syntyvät. Kyse ei ole rationaalisista rarkaisuista, vaan fiiliksistä.

Me rakastuimme kotiimme ensisilmäyksellä. Minä rakastuin tilavaan eteiseen, kodinhoitohuoneeseen ja säilytystiloihin. (Meillä on yhteensä 286 laatikkoa tai hyllyä - laskin ne kerran, kun yritin tehdä joulusiivousta, joka jäi tekemättä.)

Mies rakastui ikkunasta aukeavaan peltomaisemaan. Kolmevuotias Hipu tykkäsi pihakeinuista ja omasta hiekkalaatikosta. Yhdeksänkuinen Hessu ryömi tammiparketilla tyytyväisenä kuin sokeritoukka (niitäkin talosta myöhemmin löytyi).

Kotimme on rakennettu vuonna 1978 ja remontoitu 90-luvun lopussa. Me emme ole tehneet sille juuri mitään, kuluttaneet sitä vain lisää. Ostimme ison osan kalusteistakin suoraan edellisiltä omistajilta, kuten pyökkivitriinit, jotka palvelevat nyt tv-tasona. Ne sopivat mainiosti tammiparkettiin ja pyökinvärisiin listoihin, keittiön kaappeihin sekä olohuoneen ja työhuoneen erottavaan haitarioveen, joka sekin on pyökkiä.

Jokainen itseään kunnioittava sisustajahan tietää jo, että 90-luvun sisustustrendit ovat vahvasti tulossa takaisin. Lämpimien puun sävyjen paluuta sisustukseen povattiin jo pari vuotta sitten - mehän siis ratsastamme uuden aallon korkeimmalla harjalla. Pyökki on kuluvan vuosikymmenen uusi valkoinen!

Ihastuttavien retrosävyjen lisäksi meillä on myös pilkahduksia talonpoikaisantiikista. Esimerkiksi olohuoneen seinällä olevan peilin, joka on tehty aitan päätyikkunasta, sekä sohvapöytänä toimivan vanhan arkun ostimme tutulta antiikkikauppiaalta, Putiikki Viljasalosta.

Antiikki

Sisustuksessa minua kiehtovat pienet yksityiskohdat ja lämpimät värit. Niistä hyvä esimerkki on tämä viehättävä kuivakukkakimppu, jonka sain syntymäpäivälahjaksi muutama kuukausi sitten. Se oli niin hyvin tehty, että uskoin sen toimivan myös kuivattuna. Tässä muodossa se ilahduttaa meitä vielä monta kuukautta. Uskon, että feng shuin kannalta se vaikuttaa kotimme energioihin oikein myönteisesti.

Kuivakukkakimppu


--------
Osallistun tällä blogikirjoituksella Vieraalla maaperällä -blogihaasteeseen. Sen vuoksi kirjoitus ei sisällä yhtään ainutta oivallusta vanhemmuudesta (tai oikeastaan mistään muustakaan). 

Haasteessa ideana on kokeilla yhden postauksen verran bloggaamista vieraalla maaperällä - kirjoittaa jostain, mistä ei omassa blogissaan ikinä oikeasti kirjoittaisi tai tyylillä, joka ei todellisuudessa ole ollenkaan oma. Minä päätin kokeilla roolia "sisustusbloggaajana".

Näin ollen osa edellä olevasta blogikirjoituksesta on pelkkää parodiaa. Oikeasti ei esimerkiksi voi sanoa, että "sisustuksessa minua kiehtovat pienet yksityiskohdat", sillä yleensä meidän huushollissa pienet yksityiskohdat ovat kaikenlaisen kaman peitossa. Feng shuista tiedän vain sen verran, että sitä ei voi syödä.

Älkää huoliko, voin luvata että tämä on Uraäidin Ruuhkavuodet -blogin ensimmäinen ja viimeinen sisustusaiheinen kirjoitus. Siitä todisteena nopea vilkaisu kotimme todelliseen sisustukseen, johon pitäisi varmaan kohdistaa vähän myönteisiä energioita:


Niin. Eipä tässä muuta kuin vielä kerran: "Welcome to our ranch."

25. lokakuuta 2014

Päivä arjen yläpuolella

Meillä oli tänään Hipun kanssa elämysrikas päivä. Lauantai alkoi luistelukoululla, kuten yleensäkin. Hipu ei halunnut jättää sitä välistä, vaikka luvassa oli myös muuta ohjelmaa.

Meidän perheessä lapset harrastavat aika paljon viikonloppuisin. Molemmilla on lauantaisin luistelukoulu ja lisäksi sunnuntaisin toisella partio ja toisella näytelmäkerho. Olen itse järjestänyt näin, sillä viikolla menoja on vähemmän. Työni takia en oikein voi sitoutua kuskaamaan lapsia harrastuksiin arki-iltaisin, eikä isä ole aina vapaaehtoinen, kun muutenkin hoitaa ison osan arjen pyörityksestä. Siksi aktiiviset viikonloput sopivat meille.

Luistelu

Harrastusten lisäksi yritämme lauantaisin yleensä tehdä jotain hauskaa, joka katkaisee kunnolla arjen. Kodin raivaus- ja siivousoperaatio saa suosiolla jäädä sunnuntaille. Sekin maistuu paremmalta, kun on ensin saanut vähän nauttia elämästä.

Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt käydä lasten kanssa syksyisin kulttuuririennoissa. Buukkaan loka- tai marraskuulle vähintään yhden teatteri-illan pimeää vuodenaikaa piristämään. Helsingin kaupunginteatterilla on mennyt monia mukavia lastennäytelmiä. Myös Teatteri Hevosenkenkä Espoossa on vakiokohteitamme. Tänä vuonna, viimeisenä kesälomapäivänäni varasin minulle ja Hipulle liput Kansallisoopperaan Lumikuningatar-balettiesitykseen.

Ooppera

Mielestäni lasten on tärkeää tutustua korkeakulttuuriin. Taide, kirjallisuus ja hyvä musiikki ovat keinoja nousta arjen yläpuolelle. Niiden kautta on mahdollista kokea sellaisia elämyksiä tai tunteita, joita ei muuten elämässään kohtaisi ja näin oppia jotain uutta itsestään tai ympäröivästä maailmasta.

Meillä oli ihana päivä. Pääsimme ajoissa paikalle ja ehdimme rauhassa tutustua käsiohjelmaan sekä kuljeskella kauniissa oopperatalossa. Joskus on tosi tarpeellista viettää lapsen kanssa sitä paljon parjattua, kahdenkeskistä laatuaikaa. Tiedän, ettei se korvaa yhtään niistä arki-illoista, kun juutun toimistolle ja tulen kotiin vasta lasten iltapala-aikaan. Silti, mukavaa se on.

Oopperatalo

Hipu on jo niin iso, että sai paljon irti esityksestä. Meillä oli mm. kiinnostava keskustelu taikapeilien käytöstä eri tarinoissa: taikapeilin sirpale juuttui tässä sadussa Kain silmään, Harry Potterissa taas toinen taikapeilin siru toimi viestivälineenä Harryn ja tuntemattoman suojelijan välillä.

Myös oopperatalon leivokset väliajalla ovat tärkeä osa elämystä. Kotimatkalla juttelimme balettitanssijoiden kehonkuvasta ja syömishäiriöistä, jotka ovat alalla valitettavan yleisiä. Hipu, herkkusuu, ihmetteli kuinka kukaan jaksaa niin kurinalaista elämää: rankkaa treeniohjelmaa niukalla ruokavaliolla. Minä arvelin, että ehkä esiintymisen glamour ja liikunnan tuoma nautinto korvaavat kaiken, mistä jää paitsi.

Olimme yhtä mieltä siitä, että balettitanssijan täytyy rakastaa työtään, muuten sitä ei jaksaisi. Vain jos tekee työtään intohimolla, voi venyä poikkeuksellisiin suorituksiin. Mikäli työ on pelkkä väline saavuttaa jotain muuta tai jos työskentelee suorittamisen pakosta, palaa loppuun nopeasti.

Kahvit

Itselleni koskettavin kohta tässä esityksessä olivat sadun isoäidin sanat Kertulle, joka lähti etsimään Kai-ystäväänsä maailman ääristä:

"Ota opiksesi kaikesta, mitä kohtaat matkallasi. Joudut moniin tilanteisiin ja tapaat monia erilaisia ihmisiä. Silloin sinun täytyy oppia, mitä on myötätunto. Se kyky ohjaa sinua matkallasi.

Jos olet rehellinen ja oikeudenmukainen, kasvat voimakkaaksi. Ja kun seuraat sydämesi ääntä, saavutat kaiken, mitä tavoittelet."

Tyttö

23. lokakuuta 2014

Kiukkuilija kaipaa vaihtoehtoja

Uhmaikä

Hessu on testaillut aktiivisesti vanhempien hermoja kesästä lähtien. Yleensähän lapselle tulee kolmevuotisuhman jälkeen seuraava rajojen testaamisvaihe kuusivuotiaana, mutta meidän pojan kanssa kausi taisi siirtyä vuodella eteenpäin. Olen siis viime aikoina saanut lukuisia mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä!

Aikuisena oleminen on taito, jota voi opetella, mutta itselläni taitaa siinä taidossa olla vielä monta läksyä edessä. Minulla ei ole luontaisesti lehmän hermoja, ja lähden liian helposti lapsen kiukkuun mukaan.
 
Jonkin aikaa sitten koin kuitenkin onnistumisen elämyksen, jonka haluan kirjata muistiin, jotta voin palata siihen myöhemmin. Ehkä sentyyppisestä toiminnasta vähitellen tulee tapa?

Minä hääräsin keittiössä, Hessu räpläili kännykkäänsä ja kysyi, miksei puhelinta voisi pitää repun avoimessa verkkotaskussa. Olin työpäivän jälkeen vähän väsynyt ja totesin poissaolevana, ettei puhelinta voi pitää sellaisessa taskussa, josta se voi helposti lipsahtaa pois, mennä hukkaan tai hajota. Näinkin on meille käynyt. (Nimittäin minulle...)

Kännykkä

Hessu kiihdytti nopeasti kuutosvaihteelle: "Mutta kun minä haluan pitää sitä etutaskussa, muut taskut on tyhmiä, niistä ei saa kännykkää helposti käteen jos sitä tarvii vaikka kävellessä, ihan sama vaikka kännykkä tippuu, en minä tätä kännykkää edes tarvitse, ostan itse uuden..."

Sama kaava toistuu meillä usein näissä tilanteissa. Ei ole väliä, onko keskustelun aiheena hampaiden harjaus, talvitakin tai kumisaappaiden pukeminen vai kännykkä koulurepussa. Kaavaan kuuluu, että lapsi ei hyväksy antamaani vaihtoehtoa, enkä minä yleensä jaksa tai hoksaa antaa muita hyviä vaihtoehtoja, vaan hoen itsepäisesti sitä alkuperäistä, suositeltavaa toimintatapaa, koska olen aikuinen, joka on oikeassa, jota pitää totella ja joka tietää parhaiten koska on elänyt lasta pitempään...

En haluaisi olla tuollainen. Haluan olla jämäkkä ja johdonmukainen kasvattaja, en jäykkä ja joustamaton. Mutta jos olen väsynyt töistä, jos on kiire, enkä jaksaisi käyttää aikaa "turhaan" väittelyyn, on helppoa jumiutua haitallisiin toimintatapoihinsa.

Toinen bloggaaja, Project Mama, kirjoitti hiljattain "puolustuspuheen" jäähylle. Hän viittasi Ylen juttun, jossa kerrottiin jäähyn olevan vahingollinen lapsen kehitykselle. Hänen perheessään jäähy on ollut tehokas kasvatuskeino, kun se syli ei kelpaa.

Meidän Hessulle syli kelpaisi aina, jos sitä vain hoksaisi tarjota. Mutta keskustelun tiimellyksessä menen itse helposti lukkoon, enkä tajua ottaa kiukkuilijaa lähelle. Löydän itseni ajattelemasta, että "onhan poika jo 'iso' koululainen"...

Tällä kertaa tein toisenlaisen oivalluksen. Sanoin Hessulle, että hän voi toki päättää, missä vetoketjutaskussa haluaa pitää kännykkää, repun vetoketjutaskujen välillä voi ihan vapaasti valita. Lapsi tyyntyi ja sanoi sitten: "Ehkä me voitaisiin ostaa mulle sellainen kännykkätasku, jonka saa kiinnitettyä tarralla kiinni repun olkaimeen?" Olin otettu kompromissista, ja kerroin että mielestäni se oli oikein hyvä idea.

Voi kunpa osaisin useammin hillitä jääräpäisyyteni ja tarjota uhmaajalle hyviä vaihtoehtoja. Tällä kertaa se onnistui, koska olin vain väsynyt mutta ei ollut kiire. Useimmiten tilanne kehittyy lähdön hetkellä eteisessä, kun on hoppu, kun pitäisi jo olla jossain, eikä olisi aikaa joutaviin neuvotteluihin.

Joku psykologi on todennut, että tuulikaappi on perheen tärkein psykologinen areena. Se on hyvin sanottu. Tuulikaapissa vanhemmuus testataan. (Kuva lainattu täältä.)


21. lokakuuta 2014

Käytettynä, kiitos

Kylämme jokavuotinen MLL:n kirpputori on virstanpylväs, josta huomaa ajan kulumisen.

Esikoista odottaessani olin kirppiksellä jonossa ensimmäisten joukossa jo ennen kuin ovet avattiin. Hamstrasin Ikea-kassiin vähänkäytettyjä tai käyttämättömiä bodyja, pöksyjä ja kestovaippoja. Kotona pesin ja silitin ne, ja tunsin itseni Hyväksi Äidiksi, kun katselin puhtautta hohtavia, rakkaudella viikattuja vauvanvaatepinoja kaapin hyllyillä.

Sen jälkeen ei meillä ole lasten vaatteita paljoa siliteltykään.

Taaperoaikana talkootyö kirppiksellä oli kotiäidin omaa aikaa. Lapset jäivät isän hoiviin, kun äiti karkasi parina päivänä koululle järjestelemään vaatekasoja notkuville pöydille ja nauttimaan kahvitarjoilusta sekä muiden talkooäitien vertaistuesta. Kirppisurani kliimaksi oli, kun minä - äärimmäisen lyhyen matikan suorittanut sanaseppo - pääsin kassalle koneen käyttäjäksi. Ilmeisesti kaikki saivat oikeat vaihtorahat. Ainakaan kukaan ei valittanut...

Kirppis

Kävimme hiljattain Hipun kanssa katsastamassa tämän syksyn kirpputoritapahtuman. Tyttö ajattelee ilahduttavan ekologisesti ja tykkää kierrätysvaatteista.

Ostan itsekin vaatteet käytettyinä aina, kun mahdollista. Se kun ei ainoastaan ole ympäristöystävällistä vaan myös huomattavan edullista. Minussa taitaa Sisäisen Suorittajan lisäksi asua Sisäinen Saituri, tai sitten hintakäsitykseni ovat juuttuneet jonnekin 1980-luvulle. Harkitseni nimittäin pitkään, mikäli vaate maksaa enemmän kuin kaksikymppiä. Ja sehän supistaa valikoimaa huomattavasti vaikkapa Stokkalla.

Kirppis-shoppailu kyllä kannattaa - siitä minulla on kaapit täynnä todisteita. Töissäkään en toistaiseksi ole herättänyt huomiota ryysyrannan kansalaisena.

Ilmeisesti vaatteet ovat nykyään liian halpoja. En keksi muita syitä sille, miksi kirppiksellä näkyy niin usein tavaraa, jossa on vielä kaupan hintalaput kiinni. Esimerkiksi tämä oranssi nahkatakki sekä iloisenpunaiset mokkasaappaat löytyivät aikoinaan kirppikseltä lähes käyttämättöminä muutamalla kympillä.

Nahkatakki


Saappaat

Tänä vuonna lastenvaatekirppis oli meille jo väärä paikka. Ei siellä ole enää juuri mitään isommille lapsille. :( Siellä huomasimme konkreettisesti, että pienestä tytöstäni on tulossa aikuinen.

Hipu pitää väljistä, pehmeistä, iloisenvärisistä trikoovaatteista, mutta niitä ei ole juuri missään tarjolla yli 150-senttiselle. Tuntuu, että nuorisovaatteiden perusvalikoima tarkoittaa nykyään kireitä pillifarkkuja ja mustia napapaitoja. Tämä ristiriita taitaa hieman hämmentää meitä molempia.

Lempikirjani sanoin: "On vaikeaa nähdä, kun toinen muutttuu. Oppia toinen uudestaan. Ja nähdä toisesta, että on itse muuttunut." Se on häkellyttävää mutta samalla äärettömän hienoa.

Vanhanaikaisena kasvattajana olen iloinen, että lapseni ei halua vielä pukeutua aikuismaisesti, vaikka alkaakin jo olla naisen mittainen. Nuoren neidin sisällä kun on edelleen pikkutyttö, joka osaa onneksi arvostaa lapsuuttaan - taitaa jo ymmärtää, että se on sangen rajallinen ajanjakso.

Kyllä aikuisuuteen ehtii, ja siellä saa olla ihan kyllikseen. Pukeutukoon Hipu mukaviin, käytännöllisiin vaatteisiin juuri niin kauan kuin siltä tuntuu.

Vaan olisiko kenelläkään antaa vinkkejä, minne meidän kannattaisi suunnata ostoksille? Käytettynä, kiitos.

19. lokakuuta 2014

Perhe antaa rajat rajattomalle

Mies ja lapset lähtivät keskiviikkona mummolaan syyslomalle ilman minua.  Jäin töiden takia kotiin, sillä ehdin ottaa vain yhden päivän vapaaksi.

Kun muut ovat poissa, päivärytmini heittää kuperkeikkaa. Teen ympäripyöreitä työpäiviä, syön mitä sattuu ja milloin sattuu, lipsun liikunnasta ja ulkoilusta, valvon pikkutunneille ja roikun netissä. Näin myös tällä kertaa.

Torstaina annoin flown temmata minut mukaansa huomatakseni lopulta, että työpäivä venähti turhan pitkäksi. Söin koko päivänä vain kaksi juustoleipää, pari kananmunaa, banaanin, mandariinin ja läjän irtokarkkeja sekä suklaakonvehteja.

Jätin aamujoogan ja salitreenin välistä, enkä ehtinyt edes juoksulenkille. Vaikka minulla olisi ollut harvinainen mahdollisuus nauttia kiireettä tällaisista lenkkimaisemista...

Tie

...ehdin lopulta vasta valon kadottua sauvakävelylle...

Yö

Yleensä, kun perhe pyörii ympärillä, en ehdi paljoa istuskella. En kestä katsella astiavuoria ja pyykkipinoja. Ja kun kodin joka nurkasta kurkkii tekemättömiä töitä, en esimerkiksi katso telkkaria juuri ollenkaan.

Mutta kun olen yksin kotona, en edes huomaa pölypalloja tai vaatekasoja. Olen vain. Teen, mitä mieleen juolahtaa.

Olen pohtinut paljon, mistä tällainen käytös juontaa juurensa. Olenko oikeasti sisimmässäni ihminen vailla rajoja? Ryöpsähtääkö todellinen arkiminäni valloille vasta, kun perheen rutiinit katoavat ympäriltäni? Onko minulla heikot elämänhallintataidot?

Tuota on hieman hankalaa uskoa, onhan arkeni yleensä hyvinkin kurinalaista ja pyöritän sitä vaikeuksitta päivästä toiseen. Itse asiassa jopa nautin rutiineista. Myös työni on hyvin itsenäistä, pystyn itse asettamaan itselleni joka päivä tavoitteet ja suunnitelemaan työpäiväni sen mukaan.

Hallitseeko minua normaalisti arkipäivisin Sisäinen Suorittaja? Esitänkö jotain itselleni ja perheelleni pysymällä pikku puuhassa, kun muut ovat paikalla? Haenko huhkimalla hyväksyntää? Onko itse asiassa vain hyvä, että joskus laiskottelen, jos arki yleensä on tiukkaan ohjelmoitua?

En tiedä. Joka tapauksessa yksinolo ei pitkän päälle tee minulle hyvää. Arkirutiinien ansiosta voin hyvin. Valvominen, epäsäännöllinen napostelu ja liika koneen tuijottelu näkyy naamassa ja tuntuu kropassa.

Onneksi syyslomaviikonloppuuni mahtui myös mukava matka Tallinnaan ystävän ja hänen puolivuotiaaan vauvansa kanssa. Jo maisemanvaihdos tekee aina hyvää. Tallinnan vanhakaupunki on kaunis ja onnistuu yhä yllättämään uusilla, kuvauksellisilla maisemilla.

Tallinna


Äiti-vauva-matkan ohjelmassa oli päämäärätöntä vaeltelua, paljon hedelmällistä ajatustenvaihtoa  - äitiydestä tietenkin - ja monta herkkuhetkeä. Oli mukavaa pitkästä aikaa viettää aikaa vauvan kanssa. Nuuhkia maidontuoksuista poskea, pidellä palleroista kättä, sylitellä, laulella ja lorutella.

Toisaalta oli hyvä huomata, että juuri nyt olen onnellinen omista kouluikäisistä lapsistani. Minusta ei enää olisi pikkuvauvan vanhemmaksi: olemaan jatkuvasti käytettävissä, valmiina tyydyttämään välittömästi lapsen tarpeet. Toisinaan on terveellistä saada vahvistusta omille valinnoilleen.

Mutta nyt en enää oikein malttaisi odottaa, että perhe tulee takaisin. On jo ikävä.

On hyvä olla välillä erossa jotta huomaa, kuinka hyvä on olla yhdessä.

16. lokakuuta 2014

Vanhemmuus on matka, jolla kohtaamme itsemme

Läheisessä ihmissuhteessa kohtaamme itsemme, totesi eräs viisas bloggari.

Kuopukseni Hessu aloitti koulun tänä syksynä. Kun vein pikku miestä keväällä viimeisen kerran eskariin tuli tunne, että jokin aikakausi oli päättymässä. Pohdin Facebookissa: "Haikeaa: meidän vauva kasvaa isoksi... Hienoa: ehdinköhän jatkossa ajoissa töihin?"

Esikoululainen

Päättyvä aikakausi ei kuitenkaan ollut ruuhkavuodet, vaikka niin moni väitti. Tässä elämänvaiheessa vanhemman ajatuksiin nimittäin tulee helposti ruuhkaa. Koululainen kaipaa erilaista, aktiivista läsnäoloa vanhemmaltaan kuin vauva tai taapero. Ja esiteinin identiteettimyrskyissä aikuinen vasta joutuukin kehittämään itsetuntemustaan! Kun yhtälöön summataan vielä haastava työ ja aikaavievä harrastus- sekä kaverirumba, on tuloksena kenties vanhemmuuden mielenkiintoisin - vaan ei välttämättä seesteisin - ajanjakso.

Suurin osa perheblogeista käsittelee vauva- ja taaperoaikaa. Mihin bloggarit katoavat, kun vanhempainvapaa päättyy?

Minulle heräsi halu  jakaa kanssasi oivalluksia vanhemmuudesta ja ihmisenä kasvusta.

Jos läheisessä ihmissuhteessa kohtaamme itsemme, niin erityisesti vanhemmuus on huikea trippi omaan sisimpään. Tervetuloa jakamaan tämä matka kanssani - keskustelemaan, kuuntelemaan, lohduttamaan ja oppimaan toisiltamme!

tie